Ajatuksia auringonlaskussa

Kiusaamisesta ja sen vakavuudesta ei mun mielestä voi puhua liikaa. Ihan liian moni tässä maailmassa kokee kiusaamista ja näin koulujen alettua se yleensä korostuu erityisesti. Oon aina luullut, että kiusaaminen on helppoa tunnistaa ja mulla on ollut tietynlainen mielikuva kiusaamisesta, mutta oon vuosien varrella oppinut, että kiusaamista tapahtuu niin paljon muiden huomaamatta ja todella monella eri tavalla. Oon kuitenkin kiitollinen, että oon aina ymmärtänyt sen, ettei kiusaaminen millään tapaa ole ok. Myönnän, että olisin kuitenkin itse voinut monellakin tapaa toimia paremmin joissain kiusaamistilanteissa, mitä oon kohdannut. En peruskoulussa koskaan kokenut, että mua olisi kiusattu. Vaikka varsinkin yläasteella oli paljon ulkopuolelle jättämistä, mä en osannut ajatella, että se ois ollut kiusaamista, en ajattele vieläkään. Se on ehkä ollut vaan jonkinlaista muiden huomioimisen puutetta. Muut vaan ei ajatelleet mitä teki, ei huomannut, että jäin ulkopuolelle omasta kaveriporukasta....

Heippa ystävät! Koulu alkaa mullakin huomenna ja jostain syystä mun päässä koulujen alku tarkoittaa aina syksyä, vaikkei se kesä saman tien lopu kun loma loppuu. Siks nyt pikkuisen syksyistä tekstiä tässä :) Tänä iltana järvi on lähes peilityyni. Vastarannan jo hieman kellastuneet lehtipuut heijastuvat järven pintaan ja säröilevät ainoastaan hiukan pienissä laineissa. Aurinko on jo laskenut mailleen ja ilma viilenee viilenemistään. Ilmassa tuoksuu syksy, jostain leijailee hentoa savunhajua. Istuminen rantasaunan portaalla alkaa jo puuduttamaan, mutta vaihdan vain asentoa ja jatkan järvelle tuijottelua. Syksyn tulo on väistämätöntä, tiedän sen. Silti olen joka kesä tähän samaan aikaan yhtä haikeana. Tuntuu, että kaikki värit katoavat maailmasta, kun lehdet putoavat ja ruoho lakastuu. Aurinkokin lakkaa jossain kohti paistamasta ja pimeys valtaa joka paikan, tunkeutuu mieleenikin. Sellaiseen mieleen, jossa pimeää on mielestäni jo ihan riittävästi. Suoristan jalkani ja ojennan hiukan nilkk...

Pakko sanoa, että vaikka huomaan niin paljon pieniä kauniita asioita luonnossa ja elämässä niin jostain syystä niistä en oikein osaa kirjottaa :D Monesti yritän, mutta silti teksteistä tulee jotenkin haikeita. Mutta toisaalta, luonnon kauneuden eessä mä tunnen itekin aina haikeutta syystä, jota en oo koskaan ymmärtänyt... Tässä kuitenkin jotain, ehkä saatte tunnelmasta kiinni, ehkä ette :)  (kuva: Amanda)   Neulasten peittämä polku auringon raidoittama, sammaleen pehmeys lempeä metsän vihreys askeleeni siellä Tuoksuu mesiangervo metsän kosteus enkä muista enää mikä oli se ongelma joka sai lähtemään Tuuli kasvoillani kuivaa kyyneleeni aurinko silittää poskeani lämmittää sydämeni turvaa selustani Mustarastaan laulu poissa maailman pauhu ainoastaan rauha joka minut täyttää kauneuden näyttää

(kuva: Amanda) En kulje yksin vaikka vaeltaisin eksyksissä vaikka minut ympäröisi pimeys ja pelko vaikka olisin kallion reunalla, jyrkänteellä eikä kukaan näkisi jäisi enkeli rinnalleni. Kun sateen kohinassa kulkisin tietäni, allapäin, nostaisi enkeli siipensä päälleni pyyhkäisisi pisarat poskeltani. Hellästi, silittäisi siivellään, pehmeä untuva vasten poskeani pyytäisi sulkemaan silmäni, tuntemaan turvansa. Enkä kulkisi yksin, eksyksistä löytäisin kotiin sydämessäni rauhaa hiuksillani valkoinen höyhen.

Nukuin yöni huonosti. Sairaala oli öisin melko äänekäs paikka. Käytävää pitkin kulki tasaisin väliajoin joku kengät kopisten, viereisessä huoneessa ravattiin jatkuvasti ja sieltä kuului lähes koko yön puhetta. Minunkin huoneessa käytiin muutaman kerran ja heräsin joka kerta, kun hoitaja tuli tarkistamaan vointiani. Hoitajan lähdettyä huoneestani, jäin kuuntelemaan vinkuvaa ilmanvaihtoa ja sairaalan edessä kulkevan autotien melua. Sen jälkeen nukahdin hetkeksi, kunnes heräsin taas lattiaa vasten kopiseviin kenkiin. Kello oli melkein seitsemän, kun luovutin unen suhteen. Tartuin puhelimeeni ja avasin lukituksen. Silmiä siristäen säädin näytön kirkkautta pienemmälle ja tarkistin sitten puhelimeen tulleet ilmoitukset. Sydän hypähti ilosta, kun huomasin mummin laittaneen viestiä. Mummi ainakin välittää. Kirjoitin mummille pitkän vastauksen voinnistani ja kiitin sen lähettämistä tsempeistä. Mielialani kohosi hiukan ja jaksoin olla Hannallekin ystävällinen, kun se saapui kahdeksalta töihin j...

Et se sinä ollut. Niin Aatu sanoi ja sen jälkeen vilkaisi nopeasti ympärilleen kuin varmistaakseen ettei kukaan ollut kuullut. Ketään ei ollut missään, vain me kaksi ja koulutie. Tuulen ujellus lehdettömissä puissa, hiljalleen leijailevat ensilumen hiutaleet. Niitä me kaksi emme edes huomanneet, niin kauhuissamme molemmat olimme. En koskaan unohda sitä näkyä, jonka näin ensimmäisen lumen aikaan.  Olin kysynyt ensin kerran. Sitten toisen kerran. Ja kun kolmannenkaan kysymyksen jälkeen Aatu ei vastannut, olin kysynyt vielä kerran. Silloin Aatu oli katsonut minua vakavana silmiin ja pyytänyt minua tiukasti lupaamaan, että en sanoisi kenellekään muulle sanaakaan. Ja olin luvannut. Sitten Aatu oli kohottanut takkinsa hihaa ja sen alta paidan hihaa. Se näky on syöpynyt verkkokalvoilleni. Kalpea iho ja lukemattomia arpia. Osa vanhoja ja vaalenneita, osa uusia ja verta tihkuvia. Enkä silloinkaan vielä tajunnut. Aatu näytti toisenkin ranteensa, joka oli samanlainen. Sitten hän nosti vielä h...

Jos kertoisin, kukaan ei uskoisi. Ei uskoisi ellei näkisi ja silloinkin epäilisi. Kukaan ei uskoisi, vaikka kertoisin samat tarinat aina vain uudelleen ja näyttäisin todisteet. Valkoiset arvet ystäväni ranteissa ja nilkoissa. Kirjeen, jonka ystäväni on lapsena kirjoittanut minulle. Kukaan ei uskoisi, niinkuin ei vanhempanikaan minua uskonut. Eikä näiden vuosien jälkeen totuudella ole enää kenellekään väliä. Kaikki muut ovat jo unohtaneet eikä ystäväni tarinasta tiedä kohta enää kukaan. Siksi kerron tarinan vielä yhden, viimeisen kerran. Elimme vuotta 1952. Asuin viisivuotiaana tyttönä vanhempieni ja sisarusteni kanssa maaseudulla, jossa lähin naapuri asui reilun kilometrin päässä. Vanha Mäkelän pariskunta, joka oli saanut yhden lapsen vanhemmalla iällään, minun ikäiseni pojan. Luonnollisesti ystävystyimme, minä ja poika, kylän ainoat samanikäiset lapset. Meistä tuli myöhemmin tiivis kaksikko, kaksi Aata, Anna ja Aatu. Olimme kuin sisarukset. Jo alusta alkaen Aatu halusi tulla meidän pi...

Tartuin taas puhelimeeni, kun hoitaja viimein lähti huoneesta. Olin tullut tajuihini noin kolme tuntia sitten, mutta olo oli ollut niin huono, etten ollut kyennyt edes selaamaan puhelintani pitkään. Nyt pääkipu oli jo hiukan hellittänyt eikä silmissäni ruvennut pyörimään, kun tarkensin katseeni puhelimen näyttöön. Ei vieläkään yhtään viestiä keneltäkään. Tiesin, että sairaalasta oli soitettu vanhemmilleni ja heille oli kerrottu aivotärähdyksestä ja murtuneesta kädestäni, mutta kumpikaan heistä ei ollut ottanut yhteyttä. Yritin olla välittämättä, mutta kaikesta huolimatta kurkkuani kuristi. Tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Laskin puhelimeni tyynyni viereen ja räpyttelin silmäni kuiviksi. Huomaisikohan Leokaan, että en ollut tullut kotiin? Huokaisin hiljaa ja yritin siirtää ajatukset muualle. Mieleen työntyi kuitenkin vain ikäviä asioita, enkä voinut olla miettimättä tapahtunutta. Pyörän rengas oli irronnut kokonaan. Irtoilivatko pyörän renkaat itsestään tuosta vain? Tuskinpa. ...