Vielä viimeisen kerran 2/2

Et se sinä ollut. Niin Aatu sanoi ja sen jälkeen vilkaisi nopeasti ympärilleen kuin varmistaakseen ettei kukaan ollut kuullut. Ketään ei ollut missään, vain me kaksi ja koulutie. Tuulen ujellus lehdettömissä puissa, hiljalleen leijailevat ensilumen hiutaleet. Niitä me kaksi emme edes huomanneet, niin kauhuissamme molemmat olimme. En koskaan unohda sitä näkyä, jonka näin ensimmäisen lumen aikaan. 

Olin kysynyt ensin kerran. Sitten toisen kerran. Ja kun kolmannenkaan kysymyksen jälkeen Aatu ei vastannut, olin kysynyt vielä kerran. Silloin Aatu oli katsonut minua vakavana silmiin ja pyytänyt minua tiukasti lupaamaan, että en sanoisi kenellekään muulle sanaakaan. Ja olin luvannut. Sitten Aatu oli kohottanut takkinsa hihaa ja sen alta paidan hihaa. Se näky on syöpynyt verkkokalvoilleni. Kalpea iho ja lukemattomia arpia. Osa vanhoja ja vaalenneita, osa uusia ja verta tihkuvia. Enkä silloinkaan vielä tajunnut. Aatu näytti toisenkin ranteensa, joka oli samanlainen. Sitten hän nosti vielä housunkin lahjetta niin, että nilkka paljastui. Toista lahjetta ei tarvinnut edes nostaa, tiesin, mitä sen alla olisi ollut. Haavat itsessään eivät vielä kertoneet paljoakaan minulle. Ymmärsin vain sen, että joku muu oli ne kaikki tehnyt. Ja epäilykseni oli, että Mäkelän vanhemmat olivat se joku muu. Sitä en kysynyt, eikä Aatu sitä kertonut. Hän käski minun vain pitää asia salassa ja sitten jatkoimme matkaa kotiin. 

Eräänä marraskuun päivänä oli postilaatikkoomme tipahtanut kirje, joka oli osoitettu minulle. Onnekseni olin itse ollut postinhaku vuorossa, sillä tunnistin käsialan heti. Kirje oli Aatulta. Sen jälkeen, kun Aatu oli paljastanut salaisuutensa, olin ollut kaikissa Aatuun liittyvissä asioissa varovaisempi. Sinäkin päivänä vein muun postin isälle tupaan, mutta piilotin oman kirjeeni hihansuuhun. Sitten livahdin takki päällä ulos ja juoksin aitan taakse. Istuin kannon päälle ja avasin kirjekuoren varovasti sormet täristen. En tiennyt tärisivätkö ne kylmästä vai jännityksestä. Jotain oli kuitenkin tapahtunut. En ollut koskaan saanut Aatulta kirjettä. Se kirje minulla on edelleen tallessa.

“Hyvä Anna. Muistat varmaan, kun paljastin suurimman salaisuuteni sinulle. Sen jälkeen kaikki on mennyt entistä huonommin. Minulle on sanottu monta kertaa joka päivä, että teen kotityöt huonosti. Sitten saan rangaistuksen. Luulen, että en kovin kauaa enää jaksa. Särky on jo tosi kova ja en osaa enää hoitaa ranteita enkä nilkkoja. Ne vuotavat koko ajan. Olen jo päättänyt mitä teen. Lähden tänään enkä palaa sen jälkeen. Siksi kirjoitan kirjeen nyt. Rakas Anna, sinä olet minun kallein ystäväni. Minä muistan sinua aina, katselen sitten sieltä jostain, mihin minä tänään menen. Ole aina yhtä hyvä kuin minulle olet ollut. Sinulla on hyvä perhe. Kerro kaikille terveisiä minulta. Kiitos kun olet minun ystäväni. Rakkaudella ystäväsi Aatu. Niin ja muistin vielä, että löysin jotain, missä lukee sinun vanhempiesi nimet. En tiedä mikä se on, mutta ajattelin, että haluat ehkä nähdä sen. Laitan sen kirjeen mukaan. Hyvästi!”

Päivä sen jälkeen, kun olin kirjeen lukenut ymmälläni ja peloissani, meille tuotiin uutisia naapurista. Koko edellisen päivän olin joutunut olemaan kotitöissä, vaikka olisin halunnut juosta naapuriin kysymään Aatua. Jostakin kuitenkin aavistelin, että olisin juossut turhaan, Aatu oli varmasti jo lähtenyt sinne, mistä oli puhunut. Olin surullinen, mutta en voinut kertoa kenellekään miksi. Kun sitten saimme uutiset Aatusta, romahdin. Muistan vain lysähtäneeni lattialle, josta isä kantoi minut sänkyyni lepäämään. 

Itkin ensimmäisen kerran vasta hautajaisten jälkeen, kun Aatu oli laskettu routaisen maan sisään. Istuin pimeässä ja kylmässä talon portaalla. Olin sytyttänyt oman kynttiläni Aatulle ja pidin sitä sylissäni. Liekki valaisi vain omat kasvoni, mutta muualla oli pimeää. Tiesin etteivät asiat olleet menneet niin kuin Aatun vanhemmat, poliisit ja hautaan siunannut pappi oli kertonut. Tiesin paljon enemmän kuin kukaan heistä. Aatu oli löydetty hukkuneena joesta, mikä piti paikkaansa, mutta ranteiden ja nilkkojen arvet olivat poliisien mukaan tulleet terävästä jään reunasta. Mäkelän pariskunta oli päässyt kuin koira veräjästä, kukaan ei halunnut uskoa, että meidän kylässämme olisi lapsi lyöty verille niin pahasti. Olin kyllä yrittänyt kertoa äidille ja isälle totuuden, mutta äiti ja isä olivat vain todenneet minun olevan järkyttynyt tapahtuneesta ja vilkas mielikuvitukseni teki tepposet. Lopulta suljin suuni, kun kukaan ei uskonut minua. En kertonut kirjeestä vaan laitoin sen parhaimpaan piilooni jonka tiesin. Kaikki rakkaat muistot Aatusta tallensin visusti sydämeeni, jotta voisin kantaa niitä mukanani kaikkialla, missä kulkisin. Aatu olisi ansainnut vielä elää. Tuntui, että muut eivät ajatelleet niin, sillä jokainen piti tapahtunutta onnettomuutena, joka oli Jumalan sallima. Minä tiesin, että lähtö, josta Aatu kirjeessään puhui, oli tapahtunut juuri sillä hetkellä, kun hän oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa. Kuivasin kyyneleet kämmenselkään ja katselin tuulessa lepattavaa liekkiä. Toivoin, että Aatun olisi hyvä olla siellä toisella puolen, sillä tästä maailmasta hän oli halunnut lähteä, koska tämä maailma oli ollut paha. 

Vuosi 2025. Se on minunkin elämäni lähes viimeinen vuosi, sairauteni on pahentunut vuosi vuodelta. Hyvällä tuurilla elän vielä joulunkin yli, mutta olen valmis lähtemään täältä aikaisemminkin. Maailma ei juurikaan ole muuttunut näiden lähes seitsemänkymmenen vuoden aikana, jotka olen elänyt kalleimman ystäväni lähdön jälkeen. Totuudelle ei aina ole tilaa tässäkään maailmassa. Astelen hitaasti pienen hautausmaan portista sisään, olen säästellyt jalkojani, jotta juuri tänään jaksaisin vielä viimeisen kerran kävellä ystäväni haudalle. Harmaa, ajan patinoima hautakivi ei ole onneksi kaukana sisäänkäynnistä ja jaksan sinne asti. Polvistun hitaasti kipeitä jalkojani varoen ja luen tekstin hitaasti kuten joka kerta. Korhonen Aatu Juhani s. 28.5.1947 k. 19.11.1957. Lasken kynttilän haudan juurelle lyhtyyn ja sytytän sen muistoksi veljelleni. Kirjeeseen Aatu oli tietämättään liittänyt mukaan puolet sopimuksesta, jonka allekirjoitettuaan äitini ja isäni olivat köyhyyden vuoksi luovuttaneet yhden lapsistaan Mäkelän taloon. Kaksoisveljeni. Suljen lyhdyn ja katselen liekkiä hetken aikaa ennen kuin nousen kankeasti ylös. Polvet ilmoittavat olemassaolostaan vihlovalla kivulla. Katson vielä kerran pimeydessä loistavia kynttilöitä, joita on tänäkin iltana haudoilla kymmenittäin. Sitten käännyn ja jätän hautausmaan taakseni. Toivon, että minunkin olisi hyvä olla siellä toisella puolen, jonne lähden, sillä tämä maailma on toisinaan paha.