Milloin on lupa luovuttaa? #5

Tartuin taas puhelimeeni, kun hoitaja viimein lähti huoneesta. Olin tullut tajuihini noin kolme tuntia sitten, mutta olo oli ollut niin huono, etten ollut kyennyt edes selaamaan puhelintani pitkään. Nyt pääkipu oli jo hiukan hellittänyt eikä silmissäni ruvennut pyörimään, kun tarkensin katseeni puhelimen näyttöön. Ei vieläkään yhtään viestiä keneltäkään. Tiesin, että sairaalasta oli soitettu vanhemmilleni ja heille oli kerrottu aivotärähdyksestä ja murtuneesta kädestäni, mutta kumpikaan heistä ei ollut ottanut minuun yhteyttä. Yritin olla välittämättä, mutta kaikesta huolimatta kurkkuani kuristi. Tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Laskin puhelimeni tyynyni viereen ja räpyttelin silmäni kuiviksi. Huomaisikohan Leokaan, että en ollut tullut kotiin? Huokaisin hiljaa ja yritin siirtää ajatukset muualle. Mieleen työntyi kuitenkin vain ikäviä asioita, enkä voinut olla miettimättä tapahtunutta. Pyörän rengas oli irronnut kokonaan. Irtoilivatko pyörän renkaat itsestään tuosta vain? Tuskinpa. Joku oli käynyt löysyttämässä rengasta koulupäivän aikana, olin siitä varma, vaikka en olisikaan halunnut olla. 

Hoitaja tuli taas hetken päästä tarkistamaan vointiani. Hannaksi esittäytynyt nainen oli ollut ystävällinen ja huolehtinut minusta hyvin, mutta jostain syystä toisen huolenpito sai oloni vain huonommaksi. Olisin halunnut, että Hannan tilalla olisi ollut äitini. 

 -Voisin tuoda sulle ruokaa, jos olo tuntuu jo niin hyvältä, että pystyt nousta istumaan. Kokeillaanko? Hanna kysyi. Nyökkäsin vaisusti ja kankesin itseäni istumaan, Hanna nosti tyynyni selkäni taakse ja hymyili. 

 -Miltä tuntuu?

 -Ihan ok.

 -Tuonko ruokaa?

 -Vaikka.

Hanna oli poissa vain hetken aikaa ja palasi luokseni täyden tarjottimen kanssa.

 -Tässä, ole hyvä. Syö niin paljon kuin jaksat ja lisääkin voin tuoda.

 -Kiitos, sanoin tasaisesti ja katsoin lautaselle kerättyä kasaa kinkkukiusausta. Ihan tavallista ruokaa, mutta nyt se ei houkutellut. Tartuin kuitenkin Hannan mieliksi haarukkaan ja hoitaja jätti minut syömään rauhassa. Näykin varovasti ruokaa, sillä pelkäsin huonon olon palaavan. Pelkällä yhdellä kädellä oli hankala syödä ja tuntui, että lautanen liukui kokoajan kauemmaksi minusta. Onneksi kuitenkin vasen käsi oli kipsissä eikä oikea, muuten en olisi varmaan saanut edes haarukkaa suuhuni. 

Kukaan ei ollut vielä kuudeltakaan ottanut yhteyttä minuun. Istuin yksin sairaalan sängyssä ja toivoin, että pääsisin jo huomenna pois sairaalan seurannasta. Hanna yritti piristää minua ja hän istui vieressäni aina, kun töiltään kerkesi. Minusta ei kuitenkaan ollut juttuseuraksi ja Hanna jutteli pääosin itsekseen. Kuuntelin kuitenkin mieluummin sen puhetta kuin hiljaista sairaalahuonetta, joten en pyytänyt sitä lähtemään pois. Lisäksi Hanna tarjoutui letittämään hiukseni, jotta ne pysyisivät siistimpinä. 

 -Haluaisitko pelata jotain lautapeliä vaikka? Hanna yritti ehdottaa tekemistä.

 -En nyt, vastasin.

 -Okei. Ei tarvitse. Onko jotain muuta mitä haluaisit?

 -Ei.

Hanna nyökkäsi. 

 -Mä käyn sitten tässä välissä katsomassa toista asiakasta, voit soittaa kelloa jos tarvitset jotain. 

Mä nyökkäsin, pidin siitä, että Hanna puhui potilaista asiakkaina. Jäin yksin huoneeseeni ja tartuin puhelimeen. Ei mitään edelleenkään.

Kun Hanna seuraavan kerran palasi huoneeseen, se kurkisti ensin vain ovelta.

 -Hei, sulle tuli vieras, saanko päästää sisään? Hanna hymyili. Mun mieliala nousi sekunnissa. Äiti tai isä oli sittenkin tullut.

 -Joo, hymyilin takaisin ja nousin paremmin istumaan. Hanna avasi oven kokonaan ja vieras astui sisään. Ei se ollut äiti eikä isä. Vedin hymyn äkkiä pois kasvoiltani ja tuijotin sisään astunutta poikaa.

 -Moi, se sanoi varovasti. -Ja anteeksi. Mä valehtelin niille, että ollaan hyviä ystäviä, poika jatkoi. Mä laskin katseeni. Miksi tuo poika oli täällä? Mistä se oli saanut tietää, että olin sairaalassa? Tiesikö se mun nimen? Kai sen oli pitänyt kertoa vastaanotossa ketä oli tullut katsomaan.

 -Mä olin se, joka soitti ambulanssin, poika lisäsi hiljaa. Tajusin sanat vähän viiveellä ja puna nousi poskilleni. Oli ollut liikaa jo törmätä poikaan pyörällä ja nyt sama henkilö kertoi nähneensä, kun kaaduin.

 -Aa, sain vain sanottua.

 -Miten sä voit? poika kysyi ja kun vilkaisin sitä nopeasti, en nähnyt silmissä ivaa.

 -Ihan ok, mutisin. -Miksi sä tulit tänne? Ja miten sä edes pääsit sisään? kysyin ja yritin kuulostaa tiukalta, mutta en usko, että onnistuin kovin hyvin, pojan ilmekään ei värähtänyt.

 -Mä otin sun repun ja pyörän talteen, kun sut haettiin, poika kertoi. -Ja sun vihko oli pudonnut siihen tielle. Siinä oli sun nimi ja siks pääsin tänne. Anteeksi, en mä olis saanut, se sanoi ja kuulosti aidosti pahoittelevalta. Äänensävy tuntui oudolta, en ollut tottunut sellaiseen. Pysyin hiljaa.

 -Mihin mä laitan tän sun repun? poika kysyi sitten.

 -Jätä siihen, sanoin vain. Poika ei pudottanutkaan reppua välinpitämättömästi lattialle niin kuin olin odottanut vaan nosti sen varovasti naulakkoon. Katsoin poikaa täysin yllätettynä. Sain vastaukseksi pienen varovaisen hymyn, silloin lakkasin katsomasta ja käänsin katseen muualle.

 -Mä vein sun pyörän teidän pihaan, teillä ei ollut ketään kotona. Mun vaari asuu siinä teidän vieressä, poika selitti.

 -Tiiän, vastasin vain. 

 -Ja mun nimi on muuten Manuel. 

En edes nyökännyt. Manuel siis, kasvot saivat vihdoin nimen. 

 -Hei… mä katsoin sitä sun pyörää vähän tarkemmin, Manuel jatkoi ja purin hampaani yhteen. Tiesin mitä oli tulossa.

 -Se näytti tosi pahalle, mitä kävi ja mä rupesin ihmettelemään, Manuel jatkoi varovasti. -Mä huomasin, että parikin pulttia puuttui siitä renkaasta enkä mä löytänyt mistään maastakaan. 

 -Aa. No ehkä sä et katsonut tarpeeksi tarkasti. Varmaan ne oli vaan löysällä ja putosi jonnekin kauemmaksi, totesin kepeästi. Manuel katsoi mua vakavana.

 -Ehkä, Manuel vastasi vain, mutta se ei uskonut. Tuli hiljaista, kun Manuel ei puhunut. En mäkään halunnut, en tiennyt edes miksi poika oli oikeasti täällä.

 -Mä en tiedä voinko mä oikeasti kysyä, mutta… otitko sä itse ne pultit irti? Manuel kysyi. Mä järkytyin ja kohotin katseeni.

 -En todellakaan! kivahdin. -En mä yrittänyt päästä hengestäni!

 -Okei. Anteeksi, Manuel sanoi heti. -En tarkoittanut… Anteeksi, se toisti. 

 -Miksi sä sitten kysyit? vastasin kiukkuisena.

 -Nokun… ei ne ole voinut itsestään löystyä, Manuel sanoi hiljaa.

 -Miksi ei olisi voinut? kysyin. -Jos se pyörä on jo tehtaalla tehty vialliseksi? Ihan hyvin ne on voinut itsestään löystyä. 

 -Niin, totta. Se vain näytti jotenkin siltä, että niitä olisi löysytetty, kun molemmat yhtä aikaa… Mutta ehkä se oli tosiaan vaan valmistusvirhe, Manuel sanoi ja nyökkäsi, ehkä mun mieliksi, ehkä säästääkseen itsensä mun kiukulta, mutta siihen se ei itse todellakaan uskonut. Mulkoilin Manuelia hetken, sitten annoin asian olla ja käännyin katselemaan ikkunaan.

 -Joudutko sä olemaan pitkään täällä? Manuel jatkoi sitten.

 -Ainakin huomisiltaan, totesin vaikken tiennytkään kuuluiko asia mitenkään Manuelille.

 -Okei. Eli huomenna et ainakaan pääse kouluun. Tälle voi siis ollakin ihan käyttöä, Manuel hymyili vähän ja osoitti reppua. Pinnistin pienen hymyn kasvoilleni, olihan kuitenkin ollut ystävällistä ottaa tavarani talteen ja palauttaa ne.

 -Joo, kiitos kun toit sen, sanoin.

 -Eipä mitään. Mutta mä taidan lähteä nyt, sulla on varmaan tulossa vieraita jonoksi asti, Manuel hymyili edelleen.

 -Ai, ei, korjasin automaattisesti, mutta kaduin sitä saman tien. Manuel yllättyi vähän, mutta peitti sen nopeasti. 

 -No sitten ei varmaan haittaa, jos mä tuun vielä toisenkin kerran käymään, se jatkoi hymyillen kävellessään jo ovelle päin. Jostain syystä hymy sai mutkin paremmalle tuulelle. 

 -Ei varmaan, vastasin vain, kun Manuel kääntyi vielä katsomaan mua kysyvänä. Se hymyili edelleen ja avasi sitten oven. 

 -Moikka.

Vastasin hiljaa ja jäin katsomaan ovea, jonka Manuel sulki perässään. Tuntui oudolta, että joku oli ollut mulle ystävällinen. Niin oudolta, että en luottanut Manuelin vihjaukseen tulla uudelleen. Tämänkin päiväisellä käynnillä oli varmasti jokin ilkeä syy. Reppu, mieleeni tuli yhtäkkiä. Reppuun oli varmasti laitettu jotain. Tai ehkä sieltä oli otettu jotain pois. Heitin peiton äkkiä päältäni ja siirsin jalkani sängyn reunan yli. Nousin ja lähdin naulakolle päin. Unohdin tosin, että olin edelleen toipumassa aivotärähdyksestä ja jouduin äkkiä nojaamaan seinään, kun päässäni heitti. Puristin silmät kiinni ja hengittelin rauhassa. Pääsisin kyllä repun luokse, piti vain hetki levätä. Hanna keskeytti kuitenkin puuhani, kun astui yhtäkkiä sisään. 

 -Elena! Mitä ihmettä sä teet? Nyt sänkyyn, tulehan, Hanna sanoi tiukasti, mutta rupesi kuitenkin hellästi auttamaan mua. Kun vihdoin pääsin sänkyyn selälleni, huimauskin helpotti.

 -Mihin sä olit menossa? Hanna ihmetteli. -Mä sanoin, että voit soittaa kelloa, jos tarviit jotain.

 -Mä vaan aioin hakea mun repun, vastasin.

 -Mä voin hakea sen sulle. Kunhan pysyt sängyssä niin kauan, kun vielä huimaa, Hanna huokaisi ja kävi hakemassa repun naulakosta mun viereen. 

 -Kiitos, sanoin hiljaa ja tartuin reppuuni. En voinut alkaa penkomaan sitä Hannan nähden.

 -Oliko kivaa, kun ystävä tuli käymään? Hanna kysyi ystävällisesti. 

 -Ei se ollut mun… aloitin, mutta keskeytin lauseen. -Tai siis joo. Oli se ihan kivaa, hymyilin, kun tajusin, että Manuel oli sanonut olleensa mun ystävä. Vaikka toisaalta mitä väliä? Miksi pidin Manuelin puolia, vaikka en tuntenut koko ihmistä. Siksikö, kun se oli tuonut reppuni? Vai siksi, että Manuel oli hymyillyt mulle? Hanna vilkaisi mua otsa vähän rypyssä, se kuitenkin hymyili heti perään.

 -Hyvä. Tuleeko se vielä uudestaankin?

 -Ehkä, vastasin vain. Jos Manuel oli oikeasti tarkoittanut sitä.

 -No kiva. Se vaikutti mukavalta pojalta, Hanna hymyili mulle. Nyökkäsin vain ja hymyilin pikaisesti. Niin vaikuttikin. Mutta voisiko siihen luottaa? 

Kuudes osa