Peilityyni

Heippa ystävät! Koulu alkaa mullakin huomenna ja jostain syystä mun päässä koulun alku tarkoittaa aina syksyä, vaikkei se kesä saman tien lopu kun loma loppuu. Siks nyt pikkuisen syksyistä tekstiä tässä :)

Tänä iltana järvi on lähes peilityyni. Vastarannan jo hieman kellastuneet lehtipuut heijastuvat järven pintaan ja säröilevät ainoastaan hiukan pienissä laineissa. Aurinko on jo laskenut mailleen ja ilma viilenee viilenemistään. Ilmassa tuoksuu syksy, jostain leijailee hentoa savunhajua. Istuminen rantasaunan portaalla alkaa jo puuduttamaan, mutta vaihdan vain asentoa ja jatkan järvelle tuijottelua. Syksyn tulo on väistämätöntä, tiedän sen. Silti olen joka kesä tähän samaan aikaan yhtä haikeana. Tuntuu, että kaikki värit katoavat maailmasta, kun lehdet putoavat ja ruoho lakastuu. Aurinkokin lakkaa jossain kohti paistamasta ja pimeys valtaa joka paikan, tunkeutuu mieleenikin. Sellaiseen mieleen, jossa pimeää on mielestäni jo ihan riittävästi. Suoristan jalkani ja ojennan hiukan nilkkojani, sillä jalat alkavat oikeasti puutumaan. En kuitenkaan halua nousta vielä, en ole valmis palaamaan sisälle mökkiin, jossa muut viettävät venetsialaisia nauraen ja onnellisena. Pieni hetki raittiissa ilmassa tekee hyvää. Kuulen kuitenkin kuinka hetken päästä mökin ovi avautuu ja hetkeksi tyttöjen kikatus kantautuu korviini asti, joku pojista yrittää saada asiaansa kuuluviin naurun yli. Sitten kuuluu naksahdus, kun ovi sulkeutuu ja äänet häviävät. En käänny katsomaan kuka on tullut ulos, tiedän jo kuka se on. Askeleet kopisevat ensin kumeasti terassilla, muutama raskaampi askel tarkoittaa portaita. Sitten askeleet vaimenevat hiukan ja nurmikko kahisee hiljaa kenkien alla. 

 -Mitä se miettii? Joel kysyy hiljaa, kunnioittaen mun omaa rauhaa. Se astuu viimeisetkin askeleet mun luokse ja tunnen hiuksia pörröttävän lämpimän käden ennen kuin se istuu mun viereen, kääntää katseensa samaan suuntaan mihin itse katson.

 -Syksyä, vastaan vain. Tiedän, että Joel ymmärtää yhdestä sanasta. Luultavasti on ymmärtänyt jo ennen kuin tuli luokseni. Me istutaan siinä hetki hiljaa, niin on tehty usein ennenkin eikä se ole meille mikään ongelma. Hiljaisuus on meidän tapa kertoa, että välittää, on siinä, jos toinen haluaa puhua.

 -Mä vaan haluisin, että kesä jatkuu, huokaisen sitten ja käännän katseeni Joeliin. Näen, kun sen suu kääntyy pieneen hymyyn ennen kuin sekin kääntää päätään mua kohti. 

 -Haluatko, että esitän yllättynyttä? se kysyy, mäkin hymyilen vähän. Sama juttu joka syksy, Joel tietää sen.

 -Esitä vaan, vastaan.

 -Siis mitä? Mä luulin, että kaikki tykkää syksystä ja talvesta varsinkin? Mutta elähän huoli. Se kesä tulee aina uudelleen, Joel vastaa ja esittää surkeasti hämmästynyttä.

 -Mm. Niinhän se tulee, vastaan ja nojaan pääni sen olkaan. Joel kiertää toisen kätensä hellästi mun ympärille ja nojaa poskeaan mun päätä vasten.

 -Tästäkin syksystä selvitään, se kuiskaa. -Mä autan, muistatko? Niinkuin joka vuosi.

 -Tiiän, kuiskaan takaisin.

 -Ja mitä jos lähdetään marraskuussa pahinta pimeyttä karkuun ja mennään johonkin etelän lämpöön ja aurinkoon? Joel kysyy yllättäen.

 -Ai häh? Miten me sinne päästäis? nostan päätäni.

 -Lentokoneella, hassu, Joel vain hymyilee tyynesti ja vastaa mun ihmettelevään katseeseen.

 -Niin mutta… millä rahalla?

 -Mä katsoin joku päivä, että jos varaisi nyt matkat ja hotellin niin saisi halvemmalla. Meilläkin vois tänä vuonna olla varaa, Joel kertoo. -Me oltais ansaittu se, mieti nyt, hurjat kaksikymmentä syksyä jo selvitty täällä pimeässä.

 -Kaksikymmentäyksi, muistutan. -Sä onnekas synnyit vasta jouluna eikä tarvinnut syntyä märkään ja synkkään syksyyn niin kuin mä.

Joel hymyilee.

 -Lähtisitkö mun kanssa pikku lomalle? se kysyy vain.

 -Tietenkin lähtisin, jos se oikeasti onnistuu, vastaan ja hymyilen sille pienesti.

 -Hyvä. Kyllä se onnistuu, Joel hymyilee takaisin ja silittää toisella kädellään hiukset pois mun otsalta. Katselen hetken Joelin vihreitä silmiä, kun se silittää mun kasvoja peukalollaan.

 -Sä oot ehkä maailman paras ihminen, arvelen hitaasti. Näen Joelin silmissä pilkahtavan leikkisyyden. 

 -Ehkä? se kysyy. -Mistä epäröinti?

 -Nokun mä oon ehkä ihan himpun verran parempi, sanon ja jostain virne kohoaa kasvoilleni, näen miten se heijastuu Joelin kasvoista takaisin. Se on aina niin onnellinen, kun hymyilen sille.

 -Se on kyllä ehkä totta, Joel myöntää ja kutittaa mua leuan alta. Väistän hymyillen ja lasken pääni takaisin sen olalle. Hetkeksi unohdan tulevan syksyn ja pimeyden, joka toisinaan valtaa mielenikin. On vain Joel ja sen hymy, joka on pysynyt samanlaisena jo vuosia. Ja jo vuosia olen katsellut sitä hymyä, joka vie kivun pois kuin särkylääke ja tuo valoa pimeyteeni kuin lempeä kynttilän liekki. Joelin seurassa olen tyyni, melkein peilityyni. Toisinaan Joelkin on yksi lisämurhe elämässäni, mutta elämä on opettanut sopimaan erimielisyyksiä. Enimmäkseen kuitenkin meillä on aina mennyt hyvin. Olemme puolikkaita ilman toisiamme, se tieto on auttanut meitä pysymään yhdessä. Ja toivon enemmän kuin mitään, että saisin aina elää elämääni Joelin rinnalla. Joel on se elämä.