Vielä viimeisen kerran 1/2

Jos kertoisin, kukaan ei uskoisi. Ei uskoisi ellei näkisi ja silloinkin epäilisi. Kukaan ei uskoisi, vaikka kertoisin samat tarinat aina vain uudelleen ja näyttäisin todisteet. Valkoiset arvet ystäväni ranteissa ja nilkoissa. Kirjeen, jonka ystäväni on lapsena kirjoittanut minulle. Kukaan ei uskoisi, niinkuin ei vanhempanikaan minua uskonut. Eikä näiden vuosien jälkeen totuudella ole enää kenellekään väliä. Kaikki muut ovat jo unohtaneet eikä ystäväni tarinasta tiedä kohta enää kukaan. Siksi kerron tarinan vielä yhden, viimeisen kerran.

Elimme vuotta 1952. Asuin viisivuotiaana tyttönä vanhempieni ja sisarusteni kanssa maaseudulla, jossa lähin naapuri asui reilun kilometrin päässä. Vanha Mäkelän pariskunta, joka oli saanut yhden lapsen vanhemmalla iällään, minun ikäiseni pojan. Luonnollisesti ystävystyimme, minä ja poika, kylän ainoat samanikäiset lapset. Meistä tuli myöhemmin tiivis kaksikko, kaksi Aata, Anna ja Aatu. Olimme kuin sisarukset. Jo alusta alkaen Aatu halusi tulla meidän pihallemme leikkimään sen sijaan, että olisimme jääneet hänen pihaansa. Lapsena uskoin sen johtuvan meidän uudesta keinusta, jonka isä oli rakentanut meille lapsille metsän reunaan. Ja olihan meillä useampi leikkikaverikin, kun olin saanut seitsemän sisarusta. 

Muistan kuinka useana kesänä houkuttelin Aatua minun ja sisarusteni mukaan uimaan. Kotimme lähellä virtasi kaunis kirkasvetinen joki, jonka eräässä mutkassa virta hidastui niin, että pienetkin lapset oli turvallista pestä siinä. Joen ranta oli pehmeää heinää, johon kellahdimme usein uimisen jälkeen pilviä katselemaan. Suuret, vanhat rauduskoivut varjostivat helteisinä kesäpäivinä uimapaikkaamme ja haavat kahisivat hennossakin tuulenvireessä. Vaikka uimapaikkamme oli Aatun mielestä yhtä kaunis ja hauska kuin meidän Korhosen lastenkin mielestä, Aatu ei koskaan halunnut kastautua veteen. Aatulle tavanomaisissa pitkissä housuissa ja paidassa oli varmasti kesäisin kuuma, mutta silti hän korkeintaan uitti varpaitaan rantavedessä. Kerran kysyin Aatulta, miksi hän puki kesälläkin päälleen lämpimät vaatteet, hän vastasi vain, että äiti tahtoi niin. Koskaan en uskaltanut kysyä Aatun äidiltä samaa kysymystä. Ihmettelin vain aina, kun Aatun äiti puki lapsensa pitkiin vaatteisiin, mutta käytti itse kauniita, lyhythihaisia mekkoja, joiden helmat olivat niin lyhyitä, että mekot eivät ulottuneet edes polviin saakka. Sellaista mekkoa en ollut meidän kylällä kenelläkään muulla nähnyt.

Kasvoimme Aatun kanssa yhtä matkaa ja saimme aloittaa kansakoulun kylällämme samana vuonna, vuonna 1954. Olimme molemmat innoissamme koulusta ja lukemaan oppimisesta. Minä olin jo aikaisemmin tutkinut sisarusteni koulukirjoja ja olin oppinut tuntemaan kirjaimia niin hyvin, että osasin jo kirjoittaa etunimeni lisäksi myös sukunimen, jokaisen sisarukseni nimen ja joitain yksittäisiä muitakin sanoja. Aatu taas ei tuntenut kirjaimia lainkaan ja joutui koulun alkaessa tekemään paljon enemmän työtä kuin minä. Muistan Aatun sanoneen, että hän kyllä haluaa oppia kirjoittamaan, sillä kirjoittamalla voi kertoa ihmisille paljon enemmän kuin puhumalla. Silloin en ymmärtänyt, mitä Aatu tarkoitti.

Ensimmäisen kouluvuotemme jälkeisenä kesänä Aatu viihtyi paljon yksin. Hän oli vihdoin ymmärtänyt kirjaimet niin hyvin, että pystyi kirjoittamaan jo kokonaisia lauseita. Opettaja oli kuitenkin kehottanut Aatua harjoittelemaan kesälläkin, ja niin Aatu saattoi istua aamusta iltaan pellon reunalla kirjoittamassa kynällä, jonka olin Aatulle antanut syntymäpäivälahjaksi. Erään kerran olin matkalla Mäkelään tapaamaan Aatua, kun törmäsin poikaan jo puolivälissä matkaa. Poika istui puun juurella ja mikä harvinaista, ilman kynää ja paperia. Heilautin Aatulle iloisesti kättäni, mutta poika ei vastannut tervehdykseeni. Murheellisena hän vain laski katseensa. Menin hänen luokseen ja istuin itsekin puun juurelle. Kysyin, miksi Aatu istui siinä yksin eikä edes kirjoittanut. Aatu kohotti silloin katseensa ja kertoi surkealla äänellä ettei pystynyt enää kirjoittamaan, koska oli loukannut sormensa. Muistan, kuinka säikähdin nähdessäni Aatun toisen käden sormet. Ne olivat turvonneet ja kaksi pitkää haavaa kulki pitkin Aatun rystysiä. Aatu kertoi hakeneensa lehmiä laitumelta ja portti oli sulkeutunut tuulen voimasta, juuri kun pojan sormet olivat välissä. Olisinpa silloin tiennyt, miten taitavasti poika osasi kertoa tarinoita.

Kun Aatun sormet viikon kuluessa parantuivat, löysi kynä taas paikkansa Aatun kädestä. Kyselin usein, mitä Aatu kirjoitti, mutta koskaan en saanut itse lukea. Aatu vain sanoi harjoittelevansa, mutta olisin jo silloin kovasti halunnut tietää, millaisia tarinoita pojan mielessä oli liikkunut. Haluaisin edelleen tietää, mutta Aatun kirjoitusvihkoa en ole kansakoulun kolmannen vuoden jälkeen nähnyt. 

Toinen kouluvuotemme alkoi lähes yhtä iloisissa tunnelmissa kuin ensimmäinenkin. Me molemmat, minä ja Aatu, pidimme koulusta. Äidinkielen ja kirjoituksen tunnit olivat molempien suosikkeja, silloin saimme uppoutua kirjoittamaan niin, että tunti oli aivan äkkiä ohitse. Aatu harjoitteli edelleen ahkerasti kirjoittamista myös koulun ulkopuolella ja entistä harvemmin kulki meidän pihaan leikkimään. Aina, kun pyysin Aatua mukaamme leikkimään, Aatu vastasi, että äiti haluaa hänen harjoittelevan kirjoittamista. Minä olin ihmeissäni, sillä mielestäni Aatu oli jo todella taitava. Hän kirjoitti silloin paljon pidempiä tarinoita kuin minä.

Tuli lokakuu 1957. Olimme jo kolmatta vuotta koulussa ja tunsin itseni jo melko vanhaksi, sillä pikkuveljeni oli aloittanut kansakoulun sinä samaisena vuonna. Jälkeenpäin olen ajatellut, että kyseinen vuosi oli lapsuuteni viimeinen vuosi. Sinä vuonna jouduin kasvamaan aikuiseksi ennen aikojaan. Kaikki alkoi eräänä kouluaamuna, kun Aatu saapui luokassa viereeni. Huomasin heti, että Aatu oli tavallista vakavampi. Aatu ei ollut koskaan mikään ilopilleri ollutkaan, mutta sinä aamuna hän oli synkkä istuessaan pulpetin ääreen. Hymyilin Aatulle ja toivoin, että se toisi tutun hymyn takaisin pojan kasvoille, mutta Aatu ei edes katsonut minuun päin. Koko koulupäivä oli sellainen, olin ymmälläni ja jotenkin vaistosin, että jotain pahaa oli edessä. Lähdimme koulusta yhtä matkaa kävelemään kotiin päin. Aatu oli hiljainen, minä yritin jutella. Lopulta huokaisin ja pyysin Aatua pysähtymään. Muistan Aatun silmiin nousseen surun, kun kerroin, että voisin auttaa, jos hän tarvitsisi apua johonkin. Aatu vain pudisti päätään. Et voi, hän oli vastannut ja lähtenyt jatkamaan matkaa. Silloin tartuin Aatua ranteesta pysäyttääkseni hänet ja Aatu huusi. Kauheaa vaikertavaa huutoa. Säikähdin niin, että päästin saman tien irti ja tuijotin silmät selälläni poikaa, joka oli vetänyt ranteensa suojaan kehoaan vasten. Toisen silmissä oli kyyneleitä, jotka kuitenkin pyyhittiin nopeasti pois. Olin huolissani ja kauhuissani. Olin luullut, että minä satutin Aatua. Pyysin anteeksi, mutta Aatu vain pudisti päätään. Et se sinä ollut.

Toinen osa