Ajatuksia auringonlaskussa

Jos kertoisin, kukaan ei uskoisi. Ei uskoisi ellei näkisi ja silloinkin epäilisi. Kukaan ei uskoisi, vaikka kertoisin samat tarinat aina vain uudelleen ja näyttäisin todisteet. Valkoiset arvet ystäväni ranteissa ja nilkoissa. Kirjeen, jonka ystäväni on lapsena kirjoittanut minulle. Kukaan ei uskoisi, niinkuin ei vanhempanikaan minua uskonut. Eikä näiden vuosien jälkeen totuudella ole enää kenellekään väliä. Kaikki muut ovat jo unohtaneet eikä ystäväni tarinasta tiedä kohta enää kukaan. Siksi kerron tarinan vielä yhden, viimeisen kerran. Elimme vuotta 1952. Asuin viisivuotiaana tyttönä vanhempieni ja sisarusteni kanssa maaseudulla, jossa lähin naapuri asui reilun kilometrin päässä. Vanha Mäkelän pariskunta, joka oli saanut yhden lapsen vanhemmalla iällään, minun ikäiseni pojan. Luonnollisesti ystävystyimme, minä ja poika, kylän ainoat samanikäiset lapset. Meistä tuli myöhemmin tiivis kaksikko, kaksi Aata, Anna ja Aatu. Olimme kuin sisarukset. Jo alusta alkaen Aatu halusi tulla meidän pi...

Tartuin taas puhelimeeni, kun hoitaja viimein lähti huoneesta. Olin tullut tajuihini noin kolme tuntia sitten, mutta olo oli ollut niin huono, etten ollut kyennyt edes selaamaan puhelintani pitkään. Nyt pääkipu oli jo hiukan hellittänyt eikä silmissäni ruvennut pyörimään, kun tarkensin katseeni puhelimen näyttöön. Ei vieläkään yhtään viestiä keneltäkään. Tiesin, että sairaalasta oli soitettu vanhemmilleni ja heille oli kerrottu aivotärähdyksestä ja murtuneesta kädestäni, mutta kumpikaan heistä ei ollut ottanut minuun yhteyttä. Yritin olla välittämättä, mutta kaikesta huolimatta kurkkuani kuristi. Tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Laskin puhelimeni tyynyni viereen ja räpyttelin silmäni kuiviksi. Huomaisikohan Leokaan, että en ollut tullut kotiin? Huokaisin hiljaa ja yritin siirtää ajatukset muualle. Mieleen työntyi kuitenkin vain ikäviä asioita, enkä voinut olla miettimättä tapahtunutta. Pyörän rengas oli irronnut kokonaan. Irtoilivatko pyörän renkaat itsestään tuosta vain? Tus...

Oon asunut koko pienen ikäni järvien läheisyydessä ja meri on mulle aika tuntematon asia. En oo jotenkin osannut aatella, miten kaunista meren rannallakin voi olla. Ja nää rakennukset! Niin upeita, rakastan kaikkia vanhoja punaisia saaristolaistaloja ja niitähän riitti, kun ajeltiin Vaasan kautta Merenkurkun saaristoon. Ehdottomasti yks suosikkipaikoista Suomessa. Se tiekin jota ajettiin tuonne Svedjehamniin, oli niin upea ja olisin halunnut pysähtyä kuvaamaan joka ikistä pihapiiriä.  Tästä reissusta on jo tovi aikaa, mutta haluun jakaa vielä näitä kuvia tänne. Enemmänkin kuvia olis, mutta suojellaan läheisten yksityisyyttä :) (kaikki kuvat: Amanda) Täällä tunsin oikeasti olevani yks Saariston lapsista. Niin nättiä joka puolella ja tunnelma ihanan vanhanaikainen ja rauhallinen. Merikin oli melko tyyni tuossa rannikolla. Olisin halunnut jäädä tuonne asumaan<3  Nättiä, mutta olisinpa tajunnut puhdistaa kameran sisältäkin ennen kun lähin kuvaamaan... Melkeen pitäis joku kuvank...

Lokakuu oli jo kääntymässä marraskuuksi, kun vesisade vain jatkui eikä lumesta ollut tietoakaan. Pimeinä kouluaamuina kuuntelin keittiön pöydän ääressä kuinka tuuli ravisteli lehdettömien puiden oksia saaden vesipisarat ropisemaan ikkunalautaan. Kun aamuisin ensimmäisen kerran astuin ulos, tunsin kuinka kosteus tunkeutui viiman mukana takin kauluksesta sisään. Sormet kastuivat jo pyörän lukkoa avatessa ja niitä palelsi koko pyörämatkan ajan. Tuntui, että sää peilautui suoraan omasta mielenmaisemastani. Synkkää, harmaata ja koleaa. Ei ensilumen riemua tai kaunista auringossa kimaltavaa huurrekerrosta. Räpelsin pyöränlukon auki sinäkin sateisena aamuna ja työnsin pyörän kadulle. Polkaisin vauhtia ja istuin kyytiin. Kasvoja vasten piiskaava sade pakotti siristämään silmiä, jotta näkisin eteenpäin. Hidastin vauhtiani talon kulmalla ja käänsin pyörän.  -Hei! Varo! joku älähti ja hyppäsi sivuun. Säikähdin ja käänsin pyörää äkisti, jonka seurauksena oli pakko laskea jalat maahan etten kaa...

Heittelin vaatekappaleita kaapistani matkalaukkuun huolettomasti. Olisi aivan sama mitä vaatteita pitäisin mummilassa, kunhan jokaiselle päivälle olisi puhtaat vaatteet. Katselin hetken vaatekasaa laukussani ja heitin päällimmäiseksi vielä uusimmat farkkuni. Ne, jotka olin ostanut elokuussa kenkien kanssa yhtäaikaa. Farkut saisivat olla ne yhdet paremmat housut, jotka äidin mielestä reissuun pitää aina ottaa mukaan. Ihan vain varmuuden vuoksi, jos eteen tulisikin yllättävä tilanne, kun tarvitsisi olla parempaa päällä. Epäilin sitä suuresti, sillä sellaista tilannetta ei ollut koskaan tullut eteeni enkä usko, että äidinkään eteen. Paitsi se kerta, kun äiti ja isä sattuivat tapaamaan ensimmäisen kerran, josta olen kuullut ehkä noin tuhat kertaa. Mutta sellaista ei minun kohdallani tapahtuisi. Sitä paitsi en todellakaan ollut se ihminen, joka viitsisi pukeutua hienosti jonkun pojan vuoksi. Tai edes se ihminen, jota kiinnostaisi koko ajan katsella ympärilleen mahdollisen poikaystävän takia...

Pitkän koulupäivän jälkeen palasin kotiin iloisena siitä ettei kotona ollut ketään. Heitin repun ovenraosta huoneeseeni ja laahustin keittiöön etsimään välipalaa. Olin väsynyt, enkä tiennyt johtuiko se viime yön lyhyistä yöunista vai koko luokan silmätikkuna olemisesta. Luultavasti molemmista. Koulupäivä oli ollut hirveä alusta loppuun. Ensin istuin kuuntelemassa vierustovereideni täydellistä elämää, sitten kuuntelin, rivien välistä tosin, miten oma elämäni ei ollut kovin täydellistä ja sen jälkeen yritin vain kiinnittää huomioni ihan kaikkeen muuhun kuin luokkalaisiini, jotka kuiskuttelivat selkäni takana jotain vaatteistani ja jostain muusta mistä en ollut ihan saanut selvää. Mutta kukapa olisi uskonut, että minä, Elena Niemelä alias Luovuttaja, en ollutkaan tänään luovuttaja, vaan sinnittelin koko koulupäivän koulussa. Saavutus kai se on sekin, huokaisin itsekseni. Kaadoin jogurttia kulhoon ja etsin itselleni lusikan. Istuin pöytään ja rupesin syömään puristaen lusikasta tiukasti ki...

Oon todennut vuosien varrella, että auringonlaskut ei oo mitään ihan helppoja kuvauksen kohteita (ainakaan mun vanhalla järkkärillä), mutta tässä jotain onnistuneita ja ei ihan niin hyvin onnistuneita otoksia :) Tässä kuvassa ei paljoa itse auringonlaskua näy, mutta tää on kyllä ihana silti. Jotenkin niin kauniit nuo värit<3 Bongaatko kuvasta linnun :D Olispa ollut parempi kamera ni ois saanut ihan super hienon kuvan tuosta linnusta... Tää kuva taitaa olla juhannuksen tienoilta, kun aurinko ei oikein ees laske. Niin kesäinen<3 Synkkä, mutta kaunis (Kaikki kuvat: Amanda) Tänä kesänä en oo kyllä kerenny kauheasti auringonlaskuja kuvaamaan, toivottavasti vielä joku ilta loppukesästä kerkeäis. Nää kaikki kuvat on aiemmilta vuosilta :)