Samalla viivalla

Kiusaamisesta ja sen vakavuudesta ei mun mielestä voi puhua liikaa. Ihan liian moni tässä maailmassa kokee kiusaamista ja näin koulujen alettua se yleensä korostuu erityisesti. Oon aina luullut, että kiusaaminen on helppoa tunnistaa ja mulla on ollut tietynlainen mielikuva kiusaamisesta, mutta oon vuosien varrella oppinut, että kiusaamista tapahtuu niin paljon muiden huomaamatta ja todella monella eri tavalla. Oon kuitenkin kiitollinen, että oon aina ymmärtänyt sen, ettei kiusaaminen millään tapaa ole ok. Myönnän, että olisin kuitenkin itse voinut monellakin tapaa toimia paremmin joissain kiusaamistilanteissa, mitä oon kohdannut.

En peruskoulussa koskaan kokenut, että mua olisi kiusattu. Vaikka varsinkin yläasteella oli paljon ulkopuolelle jättämistä, mä en osannut ajatella, että se ois ollut kiusaamista, en ajattele vieläkään. Se on ehkä ollut vaan jonkinlaista muiden huomioimisen puutetta. Muut vaan ei ajatelleet mitä teki, ei huomannut, että jäin ulkopuolelle omasta kaveriporukasta. Mutta en todellakaan olisi uskonut, että kiusaamista on vielä lukiossakin, jossa ihmiset on jo lähes aikuisia, osa jo reilusti yli täysi-iän. Enkä todellakaan uskonut, että mä itse kokisin siellä kiusaamista. 

Alkuun mä huomasin, että muutamat henkilöt mun luokalla ei vaikuta kovin ystävällisiltä. Mä seurasin vierestä, miten yhden opiskelijan puheille ja ihan koko olemukselle naurettiin sen selän takana. Tuntu tosi pahalta, että opettajat ei muka huomannut, kun samat ihmiset rupes nauramaan monesti aika kovaankin ääneen, jos tää yksi tietty ihminen puhui jotain. No eipä mennyt kovin kauaa, kun huomasin itse olevani vähän samassa tilanteessa. En oikein edes muista, että mistä kaikki alkoi, enkä heti tajunnutkaan, että mitä on tapahtumassa. Joku päivä vaan tajusin, että hetkinen, eikö tää oo jo kiusaamista? Se oli ihan käsittämätön tunne. Olin niin kauan onnistunut pysymään kaukana kiusaajista ja saanut olla koulussa melko rauhassa ja sitten koen kiusaamista lukiossa. Mikä on mennyt ihmisen elämässä pieleen, jos vielä lukiossa on niin lapsellinen, että yrittää nostaa itseään muiden yläpuolelle painamalla muita alaspäin? Mikä saa jotkut ihmiset luulemaan, että on muka niin paljon parempi kun muut?

Mun kiusaamiskokemus ei ollut kovin iso, onneksi. Sitä kesti ehkä kuukauden ja kun jakso vaihtui ja pääsin eri tunneille kiusaajien kanssa, se loppui. Toivon, ettei se myöskään koskaan enää jatku. Mutta tuo kokemus sai mut ajattelemaan ihan uudesta näkökulmasta. Mun kokemus kiusaamisesta oli hyvin pieni, tuntuu melkein liian rajulta sanoa, että se oli kiusaamista, mutta sekin sai mun elämän hetkeksi todella synkäksi ja ahdistavaksi. Millaista sitten on niiden elämä, jotka kokevat kiusaamista päivittäin, useita vuosia putkeen, tai jotka kokevat henkisen väkivallan lisäksi myös fyysistä väkivaltaa? Ei sitä kestä oikein edes ajatella. Ja pahinta tässä on se, että harvoin kiusattu ihminen on niin rohkea, että uskaltaa puhua omasta kokemuksestaan kiusaamisena. Sitä ehkä ajattelee siinä tilanteessa, että “ei tää oo niin iso juttu”, ja että “mä oon niin vähäpätöinen ihminen ettei tällä asialla kannata muita vaivata.” Harvoin kiusattu on niin itsevarma, että pystyy sanomaan muille, etten mä ansaitse tällaista kohtelua ja tää on jo kiusaamista. 

Siksi ihmiset, mä haluan sanoa teille, että älkää sivuuttako kiusaamista, jos näätte sellaista. Suomessa jokaisella ihmisellä on auttamisvelvollisuus. Se velvoittaa mun mielestä auttamaan myös tällaisessa tilanteessa. Kiusattukin voi olla hengenvaarassa, vaikka tilanne ei ulospäin vaikuttaisi siltä. Auttakaa niitä ihmisiä! Se jo riittää, että koulussa kerrotte kiusaamisesta jollekin niin, että se asia tulee esille. Se voi pelastaa jonkun hengen. Pitäkää huolta toisista ihmisistä, vaikka ne olisikin sulle ihan tuntemattomia. Kukaan täällä ei oo toista parempi, kaikki me ollaan täysin tasavertaisia ja samalla viivalla.

Ja sulle, joka ehkä oot kokenut tai koet tälläkin hetkellä kiusaamista (pientä tai isoa), mä haluan sanoa, että sä oot tärkeä. Sun ei tartte muuttaa itseäsi mihinkään suuntaan, oot just noin ihana ja arvokas. Toivon, että sä uskallat kertoa kiusaamisesta jollekin turvalliselle ihmiselle esimerkiksi kuraattorille tai psykologille (ne ainakin varmasti osaa auttaa), ja jos sä oot jo kertonut jollekin niin mä oon susta todella ylpeä<3 Muista, että sullakin on ihan samat oikeudet elää tavallista, turvallista elämää kuin kaikilla muillakin. Älä jää yksin sun kokemusten kanssa, puhu niistä. Nykyään netissäkin on tarjolla paljon sivustoja, joissa pääsee juttelemaan omista huolista ja murheista, tässä esimerkiksi linkit sekasin- ja apuu-chattiin, jonne voi joka päivä mennä juttelemaan. Sä olet tärkeä, toivon sulle paljon valoa ja lämpöä tulevaisuuteen<3

Mikään ei oikeuta ketään puhumaan toisille loukkaavasti tai alentavasti. Kukaan tässä maailmassa ei ole oikeutettu satuttamaan muita henkisesti eikä fyysisesti. Jokaisella on oikeus turvalliseen elämään. Eikö niin ole opetettu meille jo ihan pienestä asti?

Kiitos, olen puhunut.

-Amanda