Milloin on lupa luovuttaa? #6

Nukuin yöni huonosti. Sairaala oli öisin melko äänekäs paikka. Käytävää pitkin kulki tasaisin väliajoin joku kengät kopisten, viereisessä huoneessa ravattiin jatkuvasti ja sieltä kuului lähes koko yön puhetta. Minunkin huoneessa käytiin muutaman kerran ja heräsin joka kerta, kun hoitaja tuli tarkistamaan vointiani. Hoitajan lähdettyä huoneestani, jäin kuuntelemaan vinkuvaa ilmanvaihtoa ja sairaalan edessä kulkevan autotien melua. Sen jälkeen nukahdin hetkeksi, kunnes heräsin taas lattiaa vasten kopiseviin kenkiin. Kello oli melkein seitsemän, kun luovutin unen suhteen. Tartuin puhelimeeni ja avasin lukituksen. Silmiä siristäen säädin näytön kirkkautta pienemmälle ja tarkistin sitten puhelimeen tulleet ilmoitukset. Sydän hypähti ilosta, kun huomasin mummin laittaneen viestiä. Mummi ainakin välittää. Kirjoitin mummille pitkän vastauksen voinnistani ja kiitin sen lähettämistä tsempeistä. Mielialani kohosi hiukan ja jaksoin olla Hannallekin ystävällinen, kun se saapui kahdeksalta töihin ja tuli kyselemään vointiani.

Kaivoin koulukirjani repusta aamupalan jälkeen ja aukaisin biologian kirjan eteeni. Olin edellisenä iltana tutkinut reppuni läpikotaisin enkä ollut huomannut mitään poikkeavaa. Se hämmensi minua edelleen, sillä olin ollut aivan varma, että Manuel oli tehnyt sille jotain. Kaikki oli kuitenkin tallella, enkä ollut löytänyt mitään ylimääräistäkään. Olin selannut kirjat ja vihkotkin pikaisesti läpi, eikä yhdelläkään sivulla ollut piirrustuksia tai kommentteja Manuelilta. Hyvä asia kai se oli, mutta epäilykseni eivät jättäneet minua rauhaan. Ehkä en ollut vain katsonut riittävän tarkasti ja jonkin sivun reunassa oli kuitenkin jotain?

Kello oli vasta yhdeksän, kun olin jo saanut tehtyä päivän koulutehtävät. Kappaleiden lukemista oli vielä jäljellä, mutta jätin sen myöhempään, pääni oli jo riittävän täynnä kasvi- ja eläinsolujen rakennetta, matematiikan yhtälöpareja ja muuta sellaista. Työnsin kirjojani reppuun, kun Hanna kurkisti ovesta.

 -Hei, vieras olisi taas tulossa, saanko päästää pojan sisään? se hymyili mulle. Mä varauduin heti, Manuelko? Oliko se oikeasti tullut?

 -Päästä vaan, vastasin mahdollisimman neutraalisti ja kohottauduin paremmin istumaan. Hanna hymyili ja väistyi. Manuel se oli. Ja se hymyili mulle. Hanna sulki oven perässä ja Manuel astui vähän peremmälle. 

 -Moi, se hymyili mulle varovasti. Mä vastasin, mutta en hymyillyt, katsoin vain Manuelia varautuneena. Manuel epäröi sekin hetken, mutta asteli sitten lähemmäksi ja jäi seisomaan parin metrin päähän mun sängystä.

 -Mä… Tai siis anteeksi vielä siitä eilisestä. Mä sanoin tyhmästi sillon, Manuel huokaisi sitten, näytti siltä, että asia oli oikeasti vaivannut sitä. Taas täysin yllätettynä katsoin sitä. 

 -Ai… ei se haittaa. En mä oo sitä miettinyt enempää, sopersin vastaukseksi hämilläni. Manuelin hartiat rentoutui, se hymyili taas vähän.

 -No hyvä. En mä oikeasti tarkoittanut, se sanoi vielä. Huoneeseen laskeutui pieni hiljaisuus. Mä katselin lattiaa, Manuel mua, tai siltä se ainakin tuntui. 

 -Onko sulla jo parempi olo kun eilen? Manuel kysyi sitten. Vilkaisin sitä, aito kysymys, ei ivaa kasvoilla. 

 -On, nyökkäsin vähän. 

 -Hyvä. Mä toin sulle muuten tän, se sanoi ja ojensi yhtäkkiä suklaalevyä. Hämmennyin taas. Manuel hymyili edelleen.

 -Anteeksipyyntönä. se lisäsi. 

 -Kiitos, sain sanottua ja ojensin kättäni ottamaan levyn vastaan. Varauksella edelleen, pelotti että Manuel vetäisi äkkiä suklaan sittenkin itselleen. Niin ei kuitenkaan käynyt, tartuin levyyn ja Manuel päästi irti. Laskin itse suklaalevyn syliini eikä Manuel aikonut ottaa sitä takaisin. Katsoi vain mua. Ystävällisesti.

 -Eikö sulla oo koulua? ihmettelin sitten, kun sain ajatuksiani vähän koottua.

 -On, mutta mulla alkaa vasta kympiltä, Manuel vastasi. -Aattelin, että tuun nyt käymään, jos sä pääsetkin aikaisin täältä kotiin. Tiiätkö sä millon sä pääset?

 -Tiiän, totesin. En tiennyt pitikö mun kertoa myös moneltako, odottiko poika että kertoisin?

 -No moneltako? Manuel kysyi kuitenkin.

 -Viiden aikaan, jos ei tuu mitään oireita enää.

Manuel nyökkäsi. Se astui lähemmäksi mun sänkyä ja istui lupaa kysymättä tuolille, joka oli sänkyni vieressä. En uskaltanut kieltää, halusinko edes? Ei poika ollut toistaiseksi tehnyt mitään pahaa mulle. Paitsi jos suklaa oli myrkytetty. Kääre näytti kuitenkin ihan ehjältä ja ehkä myrkytetty suklaa ei ollut kovin arkipäiväistä Suomessa. Sitä paitsi olin sairaalassa. Jos suklaa olisi myrkytetty, saisin varmaan melko pian apua. Manuel huomasi, että olin käännellyt levyä käsissäni tutkien.

 -Tykkäätkö sä siitä? Vai ethän sä oo allerginen? se kysyi huolissaan.

 -Eikun tää on ihan hyvä, vastasin nopeasti ja laskin levyn käsistäni syliini. -Ei siinä oo mitään vikaa, hymyilin ihan pikaisesti. Manuelkin hymyili.

 -No hyvä. Ja en oo myrkyttänyt sitä, se virnisti perään. Naurahdin vähän vitsille, mutta sisältä päin hätäännyin. Lukiko tuo tuntematon poika mun ajatuksia, vai olinko puhunut ajatukseni ääneen? Vai oliko tuo ihan sattumaa, voisiko se olla edes mahdollista? Yritin karistaa ajatukset mielestäni, sillä tunsin, että sosiaalisen tilanteen aiheuttama hetkellinen paniikki alkoi taas lämmittämään poskiani. 

 -Te ootte tainnut muuttaa aika vasta tänne? Manuel jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. -Ette ainakaan oo siellä Mäkikadulla kauaa asunut, kun vaari kertoi, että muutitte tänä syksynä.

 -Joo muutettiin tänne elokuussa, myönsin ja hengittelin rauhoittaen itseäni.

 -Ja sä käyt siinä keskustassa koulua?

 -Joo, nyökkäsin. -Missä koulussa sä oot?

 -Muutama kilsa keskustasta on semmonen pienempi koulu, Peippola. Mä käyn siellä.

 -Peippola? en voinut pidättää hymyäni. -Kuulostaa päiväkodilta.

Manuel naurahti.

 -Jep. Mutta kyllä se ihan yläaste on.

Mua hymyilytti vähän edelleen, huomasin, että Manuelkin hymyili.

 -Millä luokalla sä oot? se kuitenkin jatkoi keskustelua.

 -Ysillä, entä sä?

 -Ysillä mäkin.

Keskustelua oli hankala jatkaa, Manuelkaan ei sanonut mitään.

 -Mun pitää varmaan jatkaa matkaa etten mä myöhästy koulusta, se sanoi kohta. Mä nyökkäsin ja nostin katseeni siihen. Manuel nousi tuolilta ja heitti reppunsa olalleen.

 -Onko sulla muuten snäppiä? se kysyi vielä.

 -No joo, mutta en mä käytä sitä kovin paljoa, myönsin ja posket punehtui taas. Häpesin sitä, etten viettänyt aikaani sosiaalisessa mediassa, kuten muut mun ikäiset.

 -Joo. No mutta on kuitenkin. Löytyykö se sun nimellä, jos hakee? Manuel kysyi välittämättä mun häpeästä.

 -Löytyy, myönsin.

 -Okei.

Katselin, kun Manuel veti takkinsa vetoketjun kiinni ja otti askeleen sivusuunnassa ovea kohti. Se nosti vielä katseensa muhun.

 -Tsemppiä. Eiköhän me vielä nähä, se hymyili.

 -Kiitos, vastasin, kun poika oli jo kääntynyt ja mennyt ovelle. Se käänsi oven auki kahvasta ja sanoi vielä heipat ennen kuin astui ulos ja sulki oven. Mä jäin yksin hämmennykseni kanssa.

Loppupäivä kului hitaasti. Sain läksyni tehtyä jo ennen puoltapäivää ja sen jälkeen jouduin kuluttamaan aikaani puhelimella. Manuel oli lisännyt mut kaveriksi snäpissä ja hetken epäröityäni lisäsin sen takaisin. Vaikka Manuel oli käyttäytynyt mua kohtaan ystävällisesti eikä ollut myrkyttänyt tuomaansa suklaatakaan, en luottanut poikaan. En tiedä oliko Manuelissa jotain sellaista, miksi epäilin sen ystävällisyyttä, vai johtuiko epäilykseni syksyn aikana kokemastani kiusaamisesta. Joka tapauksessa salaa mieleni perukoilla toivoin, että pojan ystävällisyys jatkuisi. Pelko vei kuitenkin voiton, enkä uskaltanut toivoa liikoja, sillä en halunnut pettyä. En taas, olin pettynyt jo liian monta kertaa. Kiusaajat osasivat olla kieroja, he tiesivät mikä satuttaisi eniten. He myös tiesivät, että olin hyväuskoinen ja helposti huijattavissa. Siksi olin jo useamman kerran kerennyt ilahtua ystävällisestä kohtelusta, jota olin koulussa saanut ja yhtä useasti olin seuraavana päivänä joutunut pettymään, kun töykeä kohtelu olikin taas jatkunut. Jostain syystä oli aina vaikeaa olla tuntematta pientä toivonkipinää, kun omat luokkalaiseni hymyilivät minulle, kehuivat tai tervehtivät. Se oli vaikeaa, vaikka tiesin, että se oli esitystä. Keino satuttaa enemmän. Purin huultani, kun yhtäkkiä tunsin silmieni kostuvan. Räpyttelin kyyneleet nopeasti pois ja käänsin katseeni ikkunaan. Huokaisin hiljaa. Kun olisi ollut edes joku, joka tietäisi. Joku, joka vetäisi syliinsä, lohduttaisi ja kertoisi, että tästäkin selvitään. 

Äiti laittoi ensimmäisen kerran viestiä, kun ilmoitti hakevansa mut sairaalasta tasan kello viideltä. Viestissä oli lisäksi pyyntö, että olisin kerännyt tavarani jo valmiiksi, jotta äidin ei tarvitsisi odottaa kauaa. Tottelin pyyntöä ja keräsin vähäiset tavarani reppuun. En ollut iloinen kotiin pääsystä, kuten Hanna arveli hymyillen mun olevan. Toisaalta en olisi halunnut jäädä sairaalaankaan.

 -Sä taidatkin jo tietää jatkosta, että mitä tuolle kädelle tullaan tekemään ja muuta? Hanna varmisti vielä. Nyökkäsin.

 -Hyvä. Ja sait ne kirjalliset ohjeet vielä, eikö niin? Siinä lukee se seuraava aikakin sitten, kun katsotaan miten se käsi on parantunut.

 -Joo.

 -Sitten mä toivotankin sulle oikein mukavaa loppuvuotta. Tsemppiä käden kanssa.

 -Kiitos, hymyilin vähän ja sanoin Hannalle heipat, kun lähdin huoneestani. Seurasin kylttejä, jotka näyttivät suuntaa pääovelle. Jo aulasta näin, että äiti oli pysäköinyt auton oven lähelle ja istui ratin takana puhelin kädessään. Nielaisin, kun tajusin oikeasti kaivanneeni äitiä sairaalassa. Äitiä, joka tuskin huomasi mua koskaan. Joka ei ollut kertaakaan ottanut muhun yhteyttä sillä aikaa, kun olin ollut sairaalassa. Jatkoin matkaani, mutta jostain syystä mua hermostutti nyt. En tiennyt miten kohdata äiti, josta ei koskaan voinut tietää miten se kohtaisi mut. Äiti kohotti katseensa puhelimesta vasta, kun avasin auton oven.

 -No moi, se totesi ja laski puhelimen kädestään vetääkseen heti käsijarrun pois päältä. 

 -Moi, vastasi vaisusti ja rupesin yhdellä kädellä vetämään turvavyötä kiinni. Se oli hankalaa, mutta äiti tuskin huomasi sitä. Se oli jo lähtenyt liikkeelle, kiireisenä niinkuin aina.

 -Vai että kaaduit pyörällä? äiti kysyi tarkkaillessaan liikennettä samalla.

 -Niin.

 -Harmi homma. Mutta pyörä on korjattu nyt. Leo auttoi siinä isää. Olisitpa nähnyt miten mielissään se oli, äidin kasvoille kohosi hymy, kun se ajatteli toista lastaan, sitä parempaa.

 -Kiva. Siitä vaan ei oo hyötyä. En mä voi enää pyöräillä, hymähdin.

 -Totta! Eipä käynyt mielessäkään. No se on kevättä ajatellen nyt kunnossa, äiti vastasi. Eipä tietenkään ollut käynyt mielessäkään, ajattelin synkkänä. Eihän sitä voi muistaa, jos oma lapsi murtaa kätensä. 

 -Onko se kauan tuo kipsi? äiti kysyi.

 -Ainakin neljä viikkoa, sanoin ikkunaan päin. Äiti nyökkäsi, tuskin oli edes kuunnellut vastausta.

 -Leolla on huomenna synttärit. Hyvä, että sä pääsit tänään pois niin ei Leoa harmita, että sä et oo huomenna, äiti jatkoi puhumista. Silloin mun sisällä kuohahti. Olin tottunut tuohon, mutta kun oli pari päivää ollut kuuntelematta sitä, se ärsytti entistä enemmän. 

 -Harmittaisko sua? kysyin ja käännyin katsomaan äitiä kylmästi. Se hämmentyi vähän.

 -No… totta kai, äiti piilotti hämmennyksensä nopeasti.

 -Ja paskat sä välittäisit, sanoin ja käänsin katseeni ikkunaan.

 -Tuohon sävyyn et kyllä puhu mulle! äiti kimpaantui heti.

 -Mä puhun mihin sävyyn haluan! 

 -Et todellakaan puhu.

 -Mitä väliä sillä on sulle miten mä puhun? keskeytin äidin kovaan ääneen. -Sä et koskaan edes kuuntele mua. 

 -No tuollaista puhetta ei kukaan haluakaan kuunnella, äiti kivahti.

 -Ai millasta? Munko? No sen oon ymmärtänyt jo kauan sitten, tuhahdin. -Sä et ees haluais, että sä oot mun äiti, sanoin ja puristin hampaita yhteen. Äitikin tuhahti, loukkantuneena ehkä.

 -Sen sanon, että sulta tuommoset puheet on aika ajattelemattomia. Sä oot ensinnäkin ihan lapsi vielä ja toisekseen olisit kiitollinen, että mä ja isä pidetään susta huolta, äiti sanoi kireästi, mutta ääntä enää korottamatta. Mä en vastannut enää mitään, luovutin. En pärjäisi äidille, se ei kuuntelisi mua. Matka jatkui hiljaisuudessa, pimeässä marraskuun illassa. Mulla oli kylmä.

Seitsemäs osa