Milloin on lupa luovuttaa? #2

Pitkän koulupäivän jälkeen palasin kotiin iloisena siitä ettei kotona ollut ketään. Heitin repun ovenraosta huoneeseeni ja laahustin keittiöön etsimään välipalaa. Olin väsynyt, enkä tiennyt johtuiko se viime yön lyhyistä yöunista vai koko luokan silmätikkuna olemisesta. Luultavasti molemmista. Koulupäivä oli ollut hirveä alusta loppuun. Ensin istuin kuuntelemassa vierustovereideni täydellistä elämää, sitten kuuntelin, rivien välistä tosin, miten oma elämäni ei ollut kovin täydellistä ja sen jälkeen yritin vain kiinnittää huomioni ihan kaikkeen muuhun kuin luokkalaisiini, jotka kuiskuttelivat selkäni takana jotain vaatteistani ja jostain muusta mistä en ollut ihan saanut selvää. Mutta kukapa olisi uskonut, että minä, Elena Niemelä alias Luovuttaja, en ollutkaan tänään luovuttaja, vaan sinnittelin koko koulupäivän koulussa. Saavutus kai se on sekin, huokaisin itsekseni. Kaadoin jogurttia kulhoon ja etsin itselleni lusikan. Istuin pöytään ja rupesin syömään puristaen lusikasta tiukasti kiinni. Nyt en pudottaisi sitä lautaselle niin kuin koulussa tänään. Olin istunut reunimmaiseen pöytään ruokalassa, yksin tietenkin, ja alkanut syömään. Muutkin olivat jo päässeet tarjottimiensa kanssa pöytiin, kun yhtäkkiä otteeni haarukasta irtosi ja aterin kilahti kovaäänisesti lautaselle. Kaikki kääntyivät taas katsomaan alas painettua päätä ja punaisia poskiani. Irvistin itselleni, kun ajattelin tapahtunutta. Pitäisi pystyä unohtamaan. Sivuuttamaan. Jättämään taakse. Niin pieni juttu. Pitäisi pystyä…

Äiti ja isä saapuivat kotiin sopivasti päivälliselle. Olin tehnyt meille ruokaa ja kattanut pöydänkin, kumpaakaan en usein tehnyt. Tänäänkin vain, koska äiti oli edellisenä päivänä pyytänyt. Leo, neljävuotias pikkuveljeni loikki luokseni keittiöön ja halasi toista jalkaani.

 -Arvaa mitä? se kysyi.

 -No mitä? Oliko kiva päiväkotipäivä? vastasin iloisesti.

 -Joo. Me käytiin metsäretkellä, Leo kertoi ja livahti sitten jo pois keittiöstä.

 -Okei. Kuulostaa kivalle, totesin itsekseni ja pienesti hymyillen. Leolle olin aina liian hidas. Se harvoin jaksoi odottaa vastaustani. Äiti hymyili tullessaan sekin keittiöön.

 -Oli tosi kivan oloinen päiväkoti ja henkilökunta siellä. Leo oli ihan innoissaan, se sanoi ja jatkoi kertomalla luultavasti kaiken saman, minkä päiväkodin työntekijät olivat äidille Leosta ja sen päivästä kertoneet. Niin se aina meni. Leo sitä ja Leo tätä, mutta ei koskaan Elena. Kuuntelin äidin kertomukset puolella korvalla, äidille riitti, jos esitti kuuntelevaa. Isäkin tuli hetken päästä keittiöön ja nosti Leon pöydän ääreen. 

 -Oliko se ruoka valmis? isä kysyi.

 -On, vastasin ja nostin kattilan pöytään. Ei kiitosta, ei mitään, mutta siihen olin jo tottunut. Olin vain Elena. Leo oli se tärkeämpi. Me ruvettiin syömään ja äiti ja isä jutteli samalla Leon kanssa. Mä istuin hiljaa ja kuuntelin niitä, kuten tavallista. Olin melkein yllättynyt, kun isä kysyi mun koulupäivästä.

 -Oli ihan kivaa. Meillä on kiva luokka, valehtelin sujuvasti. Äidille ja isälle se meni läpi, niitä ei kiinnostanut kysellä enempää.

 -No kiva, äiti sanoi. 

 -Mutta saisinko mä rahaa uusiin kenkiin? kysyin. 

 -Vastahan me ostettiin sulle lenkkarit? Mihin sä uusia kenkiä?

 -No ne lenkkarit on jo mennyt huonoksi, kun mä oon lenkkeillyt niillä, valehtelin taas. -Tarttisin semmoset kengät mitä voisin pitää koulussa.

Äiti ja isä vilkaisi toisiaan harkitsevalla katseella.

 -No ehkä se onnistuu, paljonko ne maksaa?

 -Kiitos. Mä katson ruuan jälkeen netistä, vastasin. -Kerron sitten. 

Seuraava koulupäivä oli samanlainen kuin ensimmäinenkin. En puhunut kenenkään kanssa, eikä kukaan puhunut mulle. Kaikki tosin puhuivat musta, eikä kovin hyvään sävyyn. Selvisin viikon viimeiset pari päivää koulussa, koska tiesin viikonlopun tulevan pian. Perjantaina olin helpottunut, kun koulupäivän jälkeen pyöräilin kotiin. Saisin kaksi päivää levätä ihan rauhassa ja uudet kengätkin saapuisivat postissa luultavasti jo tänään. Lisäksi olin saanut äidin taivuteltua ostamaan muutamat uudet vaatteetkin. Olin melko varma, että ensi viikolla koulussa olisi jo helpompaa, kun saisin päälleni parempaa vaatetta ja muutkin olisivat ehkä hyväksyneet sen, että olin tullut luokalle jäädäkseni. Hymyilin itsekseni, kun pääsin kotiin. Mä olin selvinnyt ensimmäisen viikon ja aioin vielä jatkaa. Mä en ollut luovuttaja. En tänäänkään.

Maanantaiaamuna pyöräilin kouluun uudet farkut ja hohtavan valkoiset kengät jalassani. Lukitsin pyörän ja lähdin harvinaisen tyynenä sisälle. Kenelläkään ei olisi tänään aihetta kiusata vaatteideni perusteella. Tyyneys kuitenkin hiipui, mitä lähemmäksi oikeaa luokkaa pääsin. Toisaalta olin nyt vielä huomiota herättävämpi kuin aikaisemmin, oliko uudet vaatteet sittenkään apu mihinkään? Itseäni vaatteet eivät juurikaan kiinnostaneet, mutta muiden vuoksi oli yritettävä. Mahdollisimman tyynen näköisesti kävelin käytävää pitkin ja yritin olla katsomatta kenenkään ilmeitä. Istuin penkin päähän ja otin puhelimen käteeni, sitten vain odotin mitä olisi vastassa, vai olisiko mitään? Pikku hiljaa luokkalaisia laahusti odottamaan aamun ensimmäistä tuntia. Osa vilkaisi mua ja syventyi sitten puhelimen taakse, osa katsoi pidempään ja hymyili hiukan vinosti. Viimeisenä tulivat ne, joita eniten pelkäsin: Nea, Alisa ja Sara. Tuo kolmikko, joka kaiken aloitti. 

 -Oho, sullahan on hohtavat kengät. Varmaan ihan uudet? Nea pysähtyi mun kohdalle. Kohotin katseeni siihen.

 -Joo.

 -Kivat, Nea totesi ja jokin hymyntapainen häivähti sen kasvoilla.

 -Jep, Sara lisäsi sekin hymyillen ja lähti Nean perässä. Alisa seurasi niitä. Mä uskalsin hengittää vähän vapaammin. Ehkä kaikki oli oikeasti johtunut vain vanhoista vaatteistani, vaikka se lapselliselta kuulostikin.

Liikuntatunnin ajaksi riisuin uudet kenkäni pukuhuoneessa. Katselin hetken mihin muut tytöt jättivät kenkänsä ja uskalsin sitten itsekin jättää kengät vain pukuhuoneen penkin alle. Ei niitä varastettaisi, jos ei muidenkaan tyttöjen kenkiä. Seurasin muita liikuntasaliin, jossa opettaja heitti meille koripallon. Pidin koripallosta, mutta joukkuejaot mua arvelutti. Huoleni huonosta joukkueesta oli kuitenkin turha, sillä pääsin peliin hyvin mukaan. Sain jopa kehuja omilta luokkalaisiltani. Siihen tuntiin oli mukava päättää koulupäivä. Hyväntuulisena seurasin muita takaisin pukuhuoneeseen. Todellisuus iski kuitenkin vasten kasvojani, kun huomasin uudet kenkäni. Ne eivät olleet enää hohtavan valkoiset vaan verenpunaiset. Tytöt purskahtivat nauruun, kun mä pysähdyin silmät suurina katsomaan kenkiäni.

 -Sori, mulla hajosi kynsilakkapurkki ja se levisi siihen, joku totesi tyttöjen seasta muiden edelleen nauraessa. En jäänyt ottamaan selvää kuka se oli vaan nappasin tavarani ja juoksin pois pukuhuoneesta naurun saattelemana. Tiesin, ettei se ollut tapahtunut vahingossa. Juoksin sukkasillani ja itkua pidätellen lähimpään vessaan ja lukitsin oven perässäni. Kyyneleet vierähti poskille, kun yritin hätäisesti pyyhkiä kynsilakkaa vedellä ja paperilla pois. Punainen väri levisi vain entisestään valkoiseen pintaan. Kuivasin kyyneleet kiukkuisesti kämmenselkään ja yritin sinnikkäästi puhdistaa kenkiä. Siitä ei ollut kuitenkaan mitään hyötyä. Lopulta lysähdin istumaan vessanpöntön kannelle ja huulilta purkautui nyyhkäys. Olin ollut typerä kuvitellessani, että kiusaaminen loppuisi uusiin kenkiin. Miten olin edes voinut kuvitella sellaista? 

Lähdin kotiin vasta, kun olin varma, että kaikilta oli jo koulu loppunut. Livahdin vessasta punaiset kengät jalassani ja silmät lähes yhtä punaisina. Kotimatka taittui ennätysvauhtia ja selvisinkin kotipihaan ilman tuttuja vastaantulijoita. Menin suoraan pesuhuoneeseen ja lotrasin kenkiäni kaiken mahdollisen pesuaineen alla. Väri haalistui hiukan, mutta valkoisia kengistä ei saisi enää millään. Pyyhkäisin uudet silmiin kihoavat kyyneleet pois ja kävin heittämässä kengät piiloon sänkyni alle. Kenkien osalta luovutin. Kouluun olisi silti pakko mennä aamulla.

Kolmas osa