Milloin on lupa luovuttaa? #3

Heittelin vaatekappaleita kaapistani matkalaukkuun huolettomasti. Olisi aivan sama mitä vaatteita pitäisin mummilassa, kunhan jokaiselle päivälle olisi puhtaat vaatteet. Katselin hetken vaatekasaa laukussani ja heitin päällimmäiseksi vielä uusimmat farkkuni. Ne, jotka olin ostanut elokuussa kenkien kanssa yhtäaikaa. Farkut saisivat olla ne yhdet paremmat housut, jotka äidin mielestä reissuun pitää aina ottaa mukaan. Ihan vain varmuuden vuoksi, jos eteen tulisikin yllättävä tilanne, kun tarvitsisi olla parempaa päällä. Epäilin sitä suuresti, sillä sellaista tilannetta ei ollut koskaan tullut eteeni enkä usko, että äidinkään eteen. Paitsi se kerta, kun äiti ja isä sattuivat tapaamaan ensimmäisen kerran, josta olen kuullut ehkä noin tuhat kertaa. Mutta sellaista ei minun kohdallani tapahtuisi. Sitä paitsi en todellakaan ollut se ihminen, joka viitsisi pukeutua hienosti jonkun pojan vuoksi. Tai edes se ihminen, jota kiinnostaisi koko ajan katsella ympärilleen mahdollisen poikaystävän takia. Laskeuduin polvilleni matkalaukun viereen ja rupesin taittelemaan vaatteita nopeasti ja puolihuolimattomasti laukkuun. Neljät housut, neljä paitaa, kasa sukkia, alusvaatteet. Kyllä niillä yhden viikonlopun pärjäisi. Tosin pitäisi vielä käydä etsimässä mukaan sadetta kestävä takki ja kumisaappaat, lokakuun sää oli vihdoin näyttänyt todellisen puolensa ensimmäisen viikon auringonpaisteen jälkeen ja nyt vettä satoi lähes joka päivä. Tuntui, että sääkin halusi tehdä elämästäni hankalampaa. Ihan kuin ei olisi riittänyt, että olin koko syksyn joutunut kulkemaan varpaisillani koulussa etsien turvallisia reittejä seuraavan luokan eteen ja vahtimaan tavaroitani, jottei kukaan rikkoisi tai sotkisi niitä. Elokuun kenkävälikohtauksen jälkeen olin alkanut välttelemään muita ihmisiä. Piilouduin välitunneiksi vessaan ja siirryin seuraavaan luokkaan sellaisia käytäviä pitkin, joissa en voinut jäädä yksin vaan sulauduin ihmismassaan. Se oli hidasta ja joskus jouduin kiertämään turhaan pidemmän kautta, mutta se oli turvallisempaa. Syömäänkin menin vasta ruokailuvuoron lopuksi, jotta muut luokkalaiset olisivat jo poistuneet ruokalasta ennen kuin menin sinne itse. Nostin matkalaukkuuni loputkin sängylle keräämäni tavarat ja suljin vetoketjun. Tekisi hyvää vaihtaa maisemaa hetkeksi. Ja sekin tekisi hyvää, että olin menossa mummilaan yksin, koska en ollut mahtunut äidin, isän ja Leon pienelle lomareissulle mukaan. Ihan rehellisesti, en olisi koskaan halunnutkaan äidin ja isän kanssa hotelliin yöksi ja olin melko varma, että liian pienen huoneen varaaminen ei ollut vahinko isältä, vaan täysin suunniteltu teko. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, en ollut kovin tärkeä osa perhettä. Leo oli meistä kahdesta lapsesta se toivottu ja haluttu lapsi, mua ei ollut kukaan halunnut. Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni, kaikki tavarat oli nyt pakattu. Siirryin ikkunan luokse ja rupesin sulkemaan verhoja. Ulkona satoi vettä edelleen ja katu lainehti vedestä. Joku oli kuitenkin lähtenyt uhmaamaan säätä ja tallusti koiran kanssa kumisaappaissa pää kumarassa. Olin nähnyt kyseisen pojan aikaisemminkin, silloin poika ulkoilutti vanhaa miestä, ei koiraa. Luultavasti poika oli meidän naapurissa asuvan vanhan miehen lapsenlapsi. He vaikuttivat läheisiltä ja heistä tuli mieleeni minä ja mummi. Meidänkin välit olivat läheiset. Suljin verhot kokonaan ja kannoin matkalaukkuni eteiseen lähtövalmiiksi.

Isä ja äiti jättivät minut mummilan pihaan, kumpikaan ei viitsinyt edes nousta saattamaan minua ja tervehtimään mummia. Isä vain pysäytti auton, kehotti ottamaan laukkuni takakontista ja huikkasi äidin kanssa yhteen ääneen heipat. Paukautin takaluukun perässäni kiinni ja astelin laukkuni kanssa ovelle. Sillä välin auto oli jo kadonnut pois pihasta. Koputin oveen pari kertaa ja avasin sen.

 -Täällä ollaan, huikkasin samalla, kun astuin peremmälle.

 -No hei! Tervetuloa! mummi huhuili takaisin ja kuulin, kun mummin sisäkengät alkoivat narisemaan lattiaa vasten. Potkaisin omat lenkkarini jalasta ja astuin hymyillen vastaan mummia, joka rutisti minut heti lämpimään syliinsä. 

 -Onpa ihana saada sut tänne viikonlopuksi, mummi sanoi lämpimästi.

 -Mm. Mulla on ollut ikävä sua, vastasin silmät kiinni ja leuka mummin olalla.

 -Kurja juttu, että menivät sen pienen huoneen varaamaan, mummi sanoi, eikä millään tavalla antanut ymmärtää, että se olisi ollut vahinko. Tuskin mummikaan uskoi vahinkoon.

 -Ei mua haittaa, vastasin. -Mä oon mieluummin täällä, lisäsin ja irrotin otteeni mummista, sen katse oli lempeä. 

 -Hyvä niin. Otahan takki pois ja tule keittiöön. Minä tein sulle lettuja ja löysin jo kaupasta glögiäkin. Lämmin glögi tekee varmasti hyvää, tuommoinen koiranilma kun tuolla ulkonakin on, mummi kertoi. Mä hymyilin. Pitkästä aikaa olin ihmisen luona, joka aidosti välitti musta. Keittiön pöytä oli jo katettu kahdelle, kun seurasin mummia keittiöön. Sain kehotuksen istua heti syömään ja tottelin mukisematta. Mummi istui mua vastapäätä ja nosti lautaselleni toisenkin letun, kun otin ensin vain yhden.

 -Kyllä mä syön, älä hätäänny, sanoin sille. -Kaikki vaan ei mahdu kerralla lautaselle. 

Mummi nauroi.

 -Hyvä on, ota sitten yksi kerrallaan.

Seuraavana aamuna heräsin pitkästä aikaa iloisena alkavasta päivästä. Jo yksi ilta mummilassa oli saanut mut unohtamaan hetkeksi kodin ja koulun asiat. Laahustin yöpuku päällä ja unihiekat vielä silmissä keittiöön, jossa mummi oli jo tekemässä voileipiä valmiiksi.

 -Huomenta, mummi toivotteli hymyillen. -Kuinkas neidille uni maistui?

 -Tosi hyvin, hymyilin takaisin. -Mitä nyt joku porasi koko yön viereisessä huoneessa, lisäsin virnistäen. Mummi nauroi hersyvää nauruaan.

 -Anteeksi. Saat korvatulpat lainaan, jos häiritsee, se kuitenkin pahoitteli.

 -Ei se mitään, hymyilin ja istuin pöydän ääreen syömään, mummi istui siihen seuraksi.

 -No miten siellä uudessa koulussa on mennyt? mummi kyseli sitten. Mä nielaisin leipäpalan, joka tuntui jäävän kurkkuun kiinni. 

 -Ihan hyvin, vastasin ja laskin katseeni.

 -Niinkö? mummi kysyi lempeällä äänellä. Pöydän ääreen laskeutui hiljaisuus. Silmien takana poltteli kyyneleet. Mummi näki mun lävitse, aina se näki.

 -No… Siellä on ollut vähän vaikeaa, kun… en oikein oo saanut kavereita, kerroin sitten nikotellen. 

 -Onpa harmi. Oletko sä kuitenkin yrittänyt?

 -En paljoa. Siellä ei oikein oo mun tyylisiä ihmisiä. Ne on kyllä kivoja, mutta tosi erilaisia, valehtelin vähän ja kuivasin poskelle valuneen kyyneleen. Mummi siirtyi istumaan mun viereen ja kiersi kätensä mun hartioille.

 -Onpa ikävä kuulla. Onko siellä koulussa kuitenkin muuten hyvä olla?

 -Joo. Tietenkin, valehtelin nopeasti, vaikka tuntui väärälle valehdella mummille, jolle olin aina ollut rehellinen. En kuitenkaan halunnut kenenkään tietävän, että mua kiusattiin. En halunnut olla kiusattu, enkä varsinkaan halunnut, että asia kantautuisi koulun opettajille jotain kautta. Olisi jo liikaa, jos meidän luokassa aloitettaisiin vielä joku kiusaamiskeskustelu mun takia. Ei, sitä en halunnut. Olin jo valmiiksi koko luokan noloin. Mummi silitti mun hiuksia hellästi ja toivoin, että olisin voinut varastoida sitä turvallisuuden tunnetta jonnekin. 

 -Entä ne sun kaverit sieltä vanhasta koulusta? Jutteletko sä niiden kanssa vielä?

 -En paljoa, myönsin. -Ei oikein oo aikaa, kun meillä on niin eripituiset koulupäivät ja sitten koulun jälkeen läksyjä on niin paljon.

 -Niin. No entä jos menisit siellä käymään joskus viikonloppuna? mummi ehdotti.

 -Ehkä, vastasin, vaikka tiesin, että en menisi. Aikaisemmassakin kaveriporukassa olin ollut vähän ylimääräinen. Tuskin siellä kenelläkään olisi niin kova ikävä mua, että joku tarjoaisi yöpaikkaa koko viikonlopuksi. 

 -Mutta kyllä mä oikeasti pärjään ihan hyvin siellä, väitin sitten mummille. -Mä tykkään käydä koulussa silti.

 -Se on hyvä. Mutta kerro, jos sulla tulee jotain huolia ja jos tarvitset seuraa niin aina voit mummille soittaa.

 -Joo, mä tiedän, hymyilin pienesti. Olin kiitollinen ettei mummi tiennyt nykyajan koulukuraattoreista ja koulupsykologeista. Olin varma, että jos olisi tiennyt, se olisi jo pitämässä mulle luentoa siitä, kuinka tärkeää työtä he tekevät ja kuinka mun kannattaisi mennä juttelemaan jommalle kummalle. Mä en aikonut tehdä sitä, siitä ei olisi hyötyä kuitenkaan. Tuskin kukaan niistä edes uskoisi, vaikka kertoisinkin. Mummi keskeytti mun ajatukset, kun se rupesi puhumaan.

 -Mitä jos vietettäisiin tosi mukava viikonloppu yhdessä, niin auttaisko se? 

 -Auttaisi, hymyilin mummille. -Ja mulla on jo nyt ollut tosi kiva viikonloppu tähän asti.

 -Hyvä. Unohdetaan sitten kaikki koulumurheet ja keksitään jotain mukavaa tekemistä, mummi hymyili. -Mutta muista lapsikulta aina, että mummi on sua varten, se lisäsi. Mä halasin mummia tiukasti.

 -Kyllä mä muistan, kuiskasin ja tunsin oloni hiukan helpommaksi nyt, kun joku tiesi edes vähän. Vaikka en ollutkaan kiusaamisesta maininnut, tuntui hyvältä, että mummi tiesi kuitenkin, ettei kaikki ollut ihan niin hyvin, mitä olin jokaiselle muulle uskotellut. Eli valehdellut.

Neljäs osa