Milloin on lupa luovuttaa? #4

Lokakuu oli jo kääntymässä marraskuuksi, kun vesisade vain jatkui eikä lumesta ollut tietoakaan. Pimeinä kouluaamuina kuuntelin keittiön pöydän ääressä kuinka tuuli ravisteli lehdettömien puiden oksia saaden vesipisarat ropisemaan ikkunalautaan. Kun aamuisin ensimmäisen kerran astuin ulos, tunsin kuinka kosteus tunkeutui viiman mukana takin kauluksesta sisään. Sormet kastuivat jo pyörän lukkoa avatessa ja niitä palelsi koko pyörämatkan ajan. Tuntui, että sää peilautui suoraan omasta mielenmaisemastani. Synkkää, harmaata ja koleaa. Ei ensilumen riemua tai kaunista auringossa kimaltavaa huurrekerrosta. Räpelsin pyöränlukon auki sinäkin sateisena aamuna ja työnsin pyörän kadulle. Polkaisin vauhtia ja istuin kyytiin. Kasvoja vasten piiskaava sade pakotti siristämään silmiä, jotta näkisin eteenpäin. Hidastin vauhtiani talon kulmalla ja käänsin pyörän.

 -Hei! Varo! joku älähti ja hyppäsi sivuun. Säikähdin ja käänsin pyörää äkisti, jonka seurauksena oli pakko laskea jalat maahan etten kaatuisi.

 -Anteeksi, mutisin samalla, kun tajusin nähneeni pojan aikaisemminkin.

 -Ei se mitään. Ei käynyt mitään. Onko sulla kaikki ok? naapurimme oletettu lapsenlapsi kysyi silmiin katsoen. 

 -On, vastasin ja käänsin katseeni maahan. -Anteeksi, toistin ja työnsin pyöräni takaisin liikkeeseen ennen kuin kasvoni olisivat taas tulipunaiset. Irvistin mielessäni itselleni ja ajoin loppumatkan maltillisempaa vauhtia. Toista kertaa en tänään ajaisi kenenkään ylitse.

Olin koululle päästyäni läpimärkä. Koska en suostunut käyttämään tuulihousuja, farkkuni lahkeet valuivat vettä ja roikkuivat inhottavasti. Takkini oli päästänyt vedet läpi repun hihnojen kohdalta ja paita oli imenyt kaiken hihoja myöten. Hiuksetkin olivat hiukan märät, vaikka huppu oli ollut koko matkan päässä. Kävelin suoraan vessaan, jossa rutiininomaisesti kuivasin ensin kasvot käsipaperiin ja sen jälkeen puristin enimmät vedet lahkeista. Kokemuksesta tiesin ettei paidalle voinut tehdä mitään, se kuivuisi aikanaan. Syystäkin käytin nykyisin tummia paitoja, joissa märät kohdat eivät erottuneet niin paljoa. Kun kello oli puolta minuuttia vaille kahdeksan, nostin repun takaisin selkään ja jätin vessan taakseni. Ensimmäisellä tunnilla olisi äidinkielen koe, siitä ei saanut olla myöhässä. Pahinta olisi, jos joutuisin istumaan eturiviin jokaisen näkökenttään. Kokeesta ei tulisi silloin mitään.

Viimeisen tunnin käytin pääosin ikkunasta ulos tuijottamiseen. Harmaa sää ei ollut selvennyt päivän aikana ollenkaan ja vettä satoi edelleen kohtuullisen paljon. Tihkusateen ja kaatosateen välimuoto. Onkohan sille oma sana? Huokaisin mielessäni ja käännyin katsomaan eteenpäin. Opettaja puhui edelleen, mutta en enää tiennyt missä oltiin menossa, puolet oli mennyt täysin ohi korvieni. Keskityin hetkeksi kuuntelemaan, mutta kerkesin enää kuulla mitä tuli läksyksi. Oppilaat rupesivat pakkaamaan tavaroitaan jo ennen kuin opettaja lopetti ja mun kävi sääliksi vanhaa Anna-opettajaa, joka yritti pienellä äänellään jatkaa melun yli. Lopulta luin opettajan huulilta sanan “huomiseen” ja työnsin itsekin kirjani hitaasti reppuun. Muut olivat jo menossa kohti ovea. Viivyttelin tarkoituksella luokassa aina niin kauan, että sain poistua sieltä viimeisenä. Se takasi yleensä myös sen, että pääsin hakemaan takkini kaapista viimeisenä ja lähtemään kotiin viimeisenä. Viimeisenä, eli rauhassa. Tänäänkin laahustin hitaasti muiden jäljessä ulos luokasta. Anna toivotti hymyillen vielä erikseen hyvää päivänjatkoa ja vastasin sille tutun “kiitos samoin.” Sen jälkeen kuljin hitaasti muun ihmismassan perässä portaat alakertaan ja käytävää pitkin omalle kaapilleni. Avasin lukon ja vedin aamun jäljiltä kostean takkini päälle. Koko kaappi haisi ummehtuneelta ja suljin sen nopeasti. Haju seurasi kuitenkin joka paikkaan mukanani, takki oli se hajunlähde. Ulos päästyäni haju kuitenkin hiipui hiukan ja siellä ei onneksi ollutkaan muita ihmisiä, jotka sen olisivat voineet huomata. Sain käydä hakemassa pyöräni telineestä yksin ilman selkääni porautuvia katseita. Talutin pyörän koulunportille ja hyppäsin taas kyytiin. Pyörä lähti rullaamaan mukavasti alamäkeen, ensimmäiset polkaisut tarvitsisi ottaa vasta sadan metrin päästä. Olin päässyt puoliväliin alamäkeä, kun yhtäkkiä huomasin eturenkaan heiluvan sivusuunnassa. Kerkesin vain ihmetellä sitä, kun pyörän tanko jo rysähti alaspäin raapimaan asvalttia. Oma vauhtini ei loppunut, vaikka pyörä pysähtyikin. Kiljaisten lensin ohjaustangon ylitse ja rysähdin pää edellä jalkakäytävään. Tunsin vihlovan kivun päässäni ja kädessäni, sitten pimeni. 

Räväytin silmäni auki, kun kipu kädessä tuntui uudelleen. En nähnyt ensin mitään, mutta sitten huomasin liikettä, joka tuli nopeasti kohti. Kipu vihlaisi uudelleen ja sai mut vaikertamaan. Suljin silmät juuri, kun lähestyvä kohde olisi ollut tunnistamisetäisyydellä. En tiennyt oliko kyseessä auto vai ihminen. Kerkesin toivoa vain, että auto, ja että kipu loppuisi siihen. Yritin kuitenkin vielä raottaa silmiäni, jotta näkisin mikä oli tulossa. Luomet tuntuivat liian raskailta nostettaviksi. Luovutin. Sitten pimeys vei mut mukanaan.

Viides osa