Ajatuksia auringonlaskussa

Penkki, jolle Manuel johdatti meidät istumaan, oli kostea ja kylmä, mutta sillä ei ollut merkitystä. Voimat olivat paenneet jaloistani ja tuntui, ettei niitä ollut jäljellä muuallakaan. Ei ollut voimia enää edes itkeä, olin tyhjä. Manuel ei ollut puhunut pitkään aikaan tai ainakaan en ollut kuullut itkuni takaa mitään. Olin itsekin hiljaa, mitä olisin edes voinut sanoa? Kuuntelin kauempaa kantautuvaa liikenteen meteliä ja lumen sulavesien valumista kaivoon. Jotenkin äänet olivat lohdullisia, muualla elämä jatkui aivan normaalisti, vaikka omalta elämältäni olikin lähtenyt jalat alta.   -Millanen olo sulla on nyt? Manuel kysyi ihan hiljaa. Säpsähdin sen ääntä vähän, siinä ei ollut inhoa, ei edes pientä tylyä sävyä enää. Se oli ihan tavallinen Manuelin ääni, sellaisen ihmisen ääni, joka ei pitänyt mua haisevana roskana.  -En tiiä, vastasin vain hiljaa, kyyneleet oli edelleen poskilla, en jaksanut kuivata niitä. Nenäkin sai valua niin, että jouduin kokoajan niiskuttamaan. ...

(kuva: Amanda) Se pimeä yö oli viimeisesi tunsit iskun selässäsi jäit siihen yksinäsi suljit silmät kivuissasi Et tiennyt loppusi tulevan heidän sydänten murenevan ehkä näit jonkun kohti kulkevan silmissä kiilto katkeran Sinut löydettiin siitä ehkä ei uskottu niitä jotka sanoi ettei apu riitä ei sinua kipu enää viillä Kuulin siitä päivällä sydän vastasi hädällä täytyi silti eteenpäin kävellä kuolemaa nöyränä kätellä Oli vihaa surua tuskaa pelkoa ja ahdistusta mustaa sinulla onneksi kirkkautta kultaa edessäsi vain ikuista juhlaa Jospa et tietäisi siitä vihasta se ei ollut mitään kaunista kaikki se oli kuitenkin rakkautta josta emme ehtineet kertoa Laskettiin routaiseen maahan arkku joka jätti sydämiin haavan surun muurit kaadan tuskaa mielessä huudan Kaikki muistuttaa sinusta vaikken mitään edes muista helpottaa vähän vasta ei mikään kaipausta poista Sytytän sinulle kynttilän aina aikaan pimeän ja kylmän tunnen sydämessä tyhjän hiukan lämpöäkin löydän ❤

Kevät oli taas alkanut näyttämään merkkejään. Pimeän talven jälkeen aurinko oli näyttäytynyt taivaalla hiukan useammin kuin aiemmin. Lumikinokset olivat vajuneet jo reilusti ja tiet alkoivat olemaan loskaisia. Märkä lumi loiskahteli kenkien alta ja kasteli housujen lahkeet, sekä minun, että Manuelin. Verttiä märkä tie ei haitannut, se tassutteli meidän edessä häntä heiluen. En tiennyt monesko kerta se oli joulun jälkeen tai edes tässä kuussa, kun olin Manuelin mukana ulkoiluttamassa Verttiä. Vertin ulkoiluttaminen oli meille kuitenkin vain hyvä syy viettää aikaa yhdessä, ei se syy, miksi olin itse aina mukana. Manuelin takia lähdin sen mukaan. Ja ei, en siksi, että olisin ollut ihastunut siihen. Manuelista oli vain tullut hyvä ystävä. Tai niin ainakin halusin ajatella. Paljon oli muuttunut joulun jälkeen. Kotona ja koulussa asiat olivat samoin kuin ennenkin, mutta jotenkin Manuelin olemassaolo vaikutti kaikkeen elämässäni. Manuel ei ollut ystäväni vain vapaa-ajalla vaan myös silloin, k...

Julkaistaanpa nyt tääkin, kun on jäänyt luonnokseksi pyörimään :) Lunta oli vihdoin satanut reilu kerros ja jouduin kahlaamaan nilkkojani myöten kävelytiellä, joka oli jostain syystä auraamaton. Olisin voinut ottaa bussinkin, mutta halusin mennä kävellen. En olisi jaksanut muita ihmisiä ja niiden joulukiireitä. Potkiskelin pöllyävää lunta kulkiessani. Ärsytti, monestakin syystä. Olin toiveikkaana mennyt käymään sairaalassa, jotta saisin vihdoin kipsini pois kädestä, mutta olin sen sijaan saanut vain puolitoista viikkoa lisää parantumisaikaa eikä kipsiä oltukaan otettu pois. Lisäksi isä oli edellisenä iltana luvannut kyyditä sairaalalle ja takaisin, mutta käskikin aamulla mennä bussilla syystä, jota en koskaan saanut tietää. Käännyin seuraavasta risteyksestä vasemmalle ja jatkoin siitä matkaani metsää kohden. Tai ei se mikään metsä ollut, vain pieni lämpäre puita kerrostalojen keskellä. Mutta juuri sitä tarvitsin nyt. Puita, pienen kinttupolun ja yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä, minulla ol...