Milloin on lupa luovuttaa? #7

Julkaistaanpa nyt tääkin, kun on jäänyt luonnokseksi pyörimään :)

Lunta oli vihdoin satanut reilu kerros ja jouduin kahlaamaan nilkkojani myöten kävelytiellä, joka oli jostain syystä auraamaton. Olisin voinut ottaa bussinkin, mutta halusin mennä kävellen. En olisi jaksanut muita ihmisiä ja niiden joulukiireitä. Potkiskelin pöllyävää lunta kulkiessani. Ärsytti, monestakin syystä. Olin toiveikkaana mennyt käymään sairaalassa, jotta saisin vihdoin kipsini pois kädestä, mutta olin sen sijaan saanut vain puolitoista viikkoa lisää parantumisaikaa eikä kipsiä oltukaan otettu pois. Lisäksi isä oli edellisenä iltana luvannut kyyditä sairaalalle ja takaisin, mutta käskikin aamulla mennä bussilla syystä, jota en koskaan saanut tietää. Käännyin seuraavasta risteyksestä vasemmalle ja jatkoin siitä matkaani metsää kohden. Tai ei se mikään metsä ollut, vain pieni lämpäre puita kerrostalojen keskellä. Mutta juuri sitä tarvitsin nyt. Puita, pienen kinttupolun ja yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä, minulla oli kyllä jo ihan riittävästi, mutta halusin hetken olla poissa muiden ihmisten katseilta ja ajatella rauhassa. Oli jouluaaton aatto, mutta tänä vuonna joulumieltä ei ollut ollenkaan. Joulu oli perheen juhla, mutta tuntui, että olin lopullisesti liukunut irti perheestäni. En konkreettisesti, mutta olin kotona entistä enemmän ilmaa kaikille. Jos tilanne olisi koulussa ollut sama, olisin siitä lähes iloinen, mutta kotona ihmisen kuului olla… no, kotonaan. Osa sitä kaikkea, osa perhettä. Pyyhkäisin kannon päältä enimmät lumet ja istuin siihen, vaikka tiesin housujeni kastuvan. Sillä ei kuitenkaan olisi mitään väliä, housut saattoi aina vaihtaa kuiviin. Sitä paitsi vesi ei pilannut vaatteita toisin kuin esimerkiksi punainen kynsilakka. Vesi vain kuivui ajan kanssa pois, katosi näkyvistä ja unohtui sitten. Tiesin, että oma tilanteeni muistutti enemmän tuota kynsilakkaa kuin vettä. Se jättäisi jäljen ja kuka tiesi kuinka syvälle asti. Nielaisin, kun pala nousi taas kurkkuuni, se oli käynyt vieraisilla aikaisemminkin, samoin sen mukana tuleva vahva tunne, että olin oikeasti yksin. Manuelistakaan ei ollut kuulunut juuri mitään. Sairaalasta päästyäni olin saanut muutaman snäpin, joihin olin uskaltanut vastata ainoastaan huoneeni ikkunan näkymällä. Kerran kotiin palatessani Manuel oli ollut vaarinsa ovella ja vilkuttanut sieltä, mutta en ollut kerennyt edes päättää uskaltaisinko vilkuttaa takaisin, kun Manuel oli jo päästetty sisälle. Ehkä tilanne oli ollut juuri se, mitä olin alusta asti epäillytkin. Poika oli ensin mukava, jotta saisi minut toiveikkaaksi ja jätti sitten huomiotta. Halusi, että tunsin oloni hylätyksi ja yksinäiseksi. Mutta vaikka kuinka yritin vakuutella itselleni, että Manuel oli samanlainen kuin muut, yksi heistä ilkeistä ihmisistä, jokin sisälläni pisti vastaan. Oli monta miksi -kysymystä, joihin en tiennyt vastausta. Esimerkiksi: “Miksi Manuel oli ostanut kallista suklaata, jota ei edes ollut myrkyttänyt, jos olisi ilkeä ihminen” ja “miksi Manuel oli vilkuttanut ja jopa hymyillyt minut nähtyään?” Tuskin saisin koskaan tietää.

Lähdin takaisin kotiin, kun olin saanut vuodatettua murheeni metsän männyille, jotka ottivat kaikki kuiskaukseni valittamatta vastaan. En kuitenkaan kerennyt päästä kuin keskustan reunalla, kun näin jo lisää ongelmia. Sydän hyppäsi kurkkuun, kun tunnistin Nean, joka seisoskeli kadun varressa tupakka sormiensa välissä. Paniikki uhkasi vyöryä päälleni kuten joka kerta, kun tajusin kävelleeni ansaan. Ansaan eli Nean, Saran tai Alinan tielle. Huomasin jalkojeni lakanneen toimimasta ja seisoin nyt paikoillani keskellä katua. Nea ei ollut onneksi vielä huomannut mua, se tuijotti puhelintaan vaaleiden kiharoiden valueassa kasvojen peitoksi. Tunsin käsieni ja jalkojen tärinän, kun hitaasti aloin vaihtamaan katua tien toiselle puolen. Keskityin hengittämään rauhallisesti ja kävelemään hiljaa, ääntä pitämättä. En katsonut taakseni, kun ylitin tien ja lähdin sitten jatkamaan matkaani. Hitaasti etenin koko ajan poispäin Neasta. Ensin sen kohdalle, sitten jo ohitse. Kerkesin jo päästää ilmaa keuhkoistani helpottuneena, kun kuulin takaani inhottavan tyynen toteamuksen.

 -Katohan. Sehän on Elena. Mitä sä täällä hiippailet?

Ylpeyteni rippeet eivät antaneet mun jatkaa matkaa kääntymättä. Pysähdyin ja käännyin katsomaan Neaa mahdollisimman kylmästi. Nean kasvoilla oli ällöttävä ylimielinen ilme.

 -Se ei kuulu sulle, totesin viileästi, vaikka oikeasti ääneni meinasi täristä. Olin peloissani, tai kauhuissani. Olin nykyään aina. Minkä tahansa kulman takaa saattoi hyökätä kimppuuni jotain pahaa. Nea naurahti mun vastaukselle.

 -Eikö? No kuule ei mua ois kiinnostanut kuullakaan, se vastasi. Mä olin kuin Nean kohtaaminen ei olisi tuntunut missään ja käännyin pää pystyssä takaisin menosuuntaani. Otin askeleen, sitten toisen ja niin edelleen. Koko ajan olin kuitenkin valmis kääntymään ympäri ja puolustautumaan, jos Nea käyttäisi tilaisuuden hyväksi ja hyökkäisi selkäni takaa. En tiennyt kuinka pitkälle tytöt olivat valmiita menemään, mutta ainakaan tällä kertaa en joutunut väkivallan kohteeksi. Pääsin seuraavan talon  kulman taakse ja hengitin syvään, vapisin edelleen, nyt ehkä enemmän kuin äsken. 

 -Elena, mun takaa kuului kuitenkin taas. Säikähdin ensin, koska ääni tuli niin läheltä, mutta tunnistin kuitenkin heti ettei ääni ollut Nean. Se oli pojan ääni. Vilkaisin olkani yli ja näin Manuelin. Säikähdin uudelleen ja Manuelkin taisi huomata, että hätkähdin.

 -Sori, en aikonut säikäyttää, Manuel sanoi. 

 -En mä säikähtänyt, vastasin nopeasti, kun Manuel harppoi mut kiinni ja jäi vierelle kulkemaan.

 -Mihin sä oot menossa? Manuel kysyi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin me oltaisiin hyviäkin tuttuja.

 -Kotiin, vastasin lyhyesti.

 -Oikeasti? Mä oon menossa vaarille. Lupasin leipoa sille tänään pipareita ja muutenkin valmistella joulua sen kanssa. Mennäänkö samaa matkaa? Manuel ehdotti. 

 -Vaikka, suostuin, jostain syystä ajatus ei hirvittänyt mua. Me käveltiin kadulla rinnakkain, Manuel vilkaisi taakseen nopeasti.

 -Oliko se joku sun tuttu se tyttö? se kysyi sitten.

 -Kuka? kysyin ja yritin peittää taas säikähdystäni, Manuel oli nähnyt, ehkä kuullutkin.

 -Se kenelle sä puhuit äsken. Vaaleat hiukset, sininen takki, Manuel selvensi ja vilkaisi mua otsa rypyssä.

 -Ai. Ei se oo, vastasin vain tyynesti. Tai yritin ainakin olla tyyni. 

 -Se ties sun nimen? Manuel ihmetteli.

 -No joo. Mutta ei me tunneta.

 -Onks se sun koulussa?

 -Ei, valehtelin heti. -Lukiossa jo.

 -Aa. Joku sun vanha koululainen? Manuel jatkoi. Pudistin päätäni.

 -Ei. Asui ennen jossain samoilla kulmilla kun mä.

 -Okei, Manuel tyytyi siihen. Tuli pieni hiljaisuus, jonka aikana mä yritin hillitä käsieni tärinää. Jalatkin tärisi niin, että hyvä kun pystyssä pysyin.

 -Miks se oli niin tyly sulle? seuraava kysymys kuitenkin oli. 

 -En mä tiedä, huokaisin kuin kyllästyneenä keskusteluun. -Ehkä sillä oli huono päivä. 

 -Niin. Se ei aina oo tuommonen?

 -Ei, valehtelin taas.

 -No hyvä, Manuel vastasi ja vaikutti jopa helpottuneelta asiasta. Miksi? Siksikö, että se ei halunnut Nean olevan mulle ilkeä vai pitikö Manuel Neaa hyvänä tyyppinä ja se ei halunnut kuulla, että Neassa oli jotain vikaa? Ehkä se jälkimmäinen. Me jatkettiin matkaa ja Manuelkin vaihtoi puheenaihetta. Se kertoi jouluistaan vaarinsa kanssa ja muitakin hauskoja tarinoita isoisästään. Mä kuuntelin mielelläni ja jopa naurahdin, kun vilkaisin Manuelin hyväntuulista hymyä sen kertoessa hauskaa muistoaan. Poika sai mutkin avaamaan suuni ja kerroin sille omista muistoistani mummin kanssa. Tuntui siltä, että puhuin jollekin, joka oikeasti kuunteli ja halusi tietää. Se tunne oli jotain, minkä olin unohtanut jo kauan sitten. Sellainen tunne, jota osasi arvostaa vasta, kun sen oli menettänyt. Jostain syystä en osannut pelätä siinä hetkessä. En, vaikka tiesin, että se saattoi koitua kohtalokseni tulevaisuudessa. 

Lopulta törmäsin Manueliin joululoman aikana useamminkin ja jokaisella kerralla Manuel hymyili yhtä ystävällisesti ja jäi hetkeksi juttelemaan. Olin saanut pelon sysättyä kauemmaksi ja ilahduin itsekin kyseisistä kohtaamisista. Olin oppinut uudelleen, mitä tarkoitti toisen ihmisen kanssa juttelu. Huomasin useinkin selittäväni Manuelille päiväni suunnitelmia ja kehuvani kaunista säätä Manuelin nyökytellessä olevansa samaa mieltä. Opin tuntemaan Manuelia enemmän ja uskalsin kertoa itsekin jotain perheestäni ja itsestäni, koulun jätin kuitenkin tarkoituksella mainitsematta, vetosin siihen, että nyt oli loma. Manuelin seurassa tunsin taas olevani ihan tavallinen ihminen muiden joukossa, joku joka kelpasi sellaisenaan. Kuitenkin palattuani yksin omaan pieneen huoneeseni kotiin, näin peilistä vain turhan ja tylsän pienen ihmisen. Ruskeat, melkein harmaat hiukset, samanväriset tylsät silmät ja tasapaksu kroppani. Ei mitään kiinnostavaa tai kaunista, olisi edes ollut siniset silmät tai vähän pisamia. Jotain, mikä saisi minut edes hiukan kiinnostavammaksi ihmiseksi. 

Loma oli jo loppupuolellaan, kun sain aikaan taas riidan äidin kanssa. Olimme vältelleet toisiamme siitä marraskuisesta automatkasta lähtien, tai ainakin olin itse vältellyt äitiä, sillä hän kävi entistä enemmän hermoilleni. Loma oli sujunut melkein hyvin, mutta pohja se oli minunkin säkissäni, ja kun kuuntelin jo noin sadannetta kertaa äidin kehuja Leosta, kilahdin. En edes tiedä miksi, äiti ei ollut edes puhunut minulle. Huomasin vain yhtäkkiä haastavani riitaa aiheesta “Leo ei tehnyt mitään erityistä, mistä sitä olisi tarvinnut niin vuolaasti kehua.” Riidan päätteeksi lähdin ovet paukkuen koko talosta.

 -Kiukuttaako? tyyni kysymys kuului, kun kuljin naapurin talon ohitse. Nostin katseeni ja näin pienesti hymyilevän Manuelin, joka ulkoilutti suloista Vertti-koiraa. Hymähdin kyllästyneenä Manuelille vastaukseksi, mutta pysähdyin kuitenkin. Manuel tuli koiran kanssa jalkakäytävälle.

 -Onhan teidän ulko-ovi edelleen ehjä? Manuel jatkoi hyväntuulisesti hymyillen.

 -Älä jaksa, totesin vain, nolotti, että Manuel oli nähnyt ja kuullut lähtöni. Manuel vakavoitui vähän.

 -Mikä niin harmittaa? se kysyi ja kysymys oli taas niin aito ja vilpitön. Mä huokaisin.

 -Koko koti ja äiti ja isä. Ja Leokin, suostuin kertomaan ja jo sen ääneen sanominen helpotti oloani. Olin tunteesta yllättynyt.

 -Mikä siellä? Manuel jatkoi ja astui muutaman askeleen koiran vetämänä tielle päin. -Käydäänkö kävelyllä? se ehdotti heti perään.

 -Okei, suostuin ja seurasin poikaa. Manuel odotti hiljaa, antoi mulle aikaa kertoa, jos halusin, ei painostanut.

 -Mä oon vaan jotenkin kyllästynyt olemaan kotona, sanoin sitten.

 -Mm. Haluutko sä kertoa miksi?

 -Kaiken takia, vastasin. -Leo on aina kaikessa parempi ja tärkeämpi. Mä oon vaan tiellä ja… jätin kesken, kun pala nousi taas yllättäen kurkkuun. Miksi asia itketti mua? Olin jo tottunut siihen vuosia sitten, ei sen pitänyt enää koskettaa mua mitenkään.

 -Susta tuntuu, että et oo kovin tärkeä sun vanhemmille vai? Manuel arvasi ja tunsin, että se kääntyi vilkaisemaan mua, mä katselin maata.

 -Niin kai. Vaikka mä oon tottunut siihen. Ei se oo iso asia. Se on ihan sama mulle, selitin. -Se vaan ärsyttää. 

Manuel nyökkäsi ja me käveltiin hetki hiljaa, pysähdyttiin, kun Vertti teki tarpeensa. 

 -Kyllä jokaisen kuuluis tuntea olevansa jollekin tärkeä, Manuel sanoi sitten yhtäkkiä. -Se on ihmisen perustarve.

 -Miten niin? kysyin, kun en keksinyt muutakaan.

 -Kaikilla ihmisillä on psykologinen tarve kuulua johonkin. Ihmisen evoluution aikana johonkin yhteisöön kuuluminen on taannut sen, että on selviytynyt. Samoin se on nykyäänkin. Ei yksin selviä.

Olin hetken hiljaa, Manuel taisi tietää asiasta enemmänkin.

 -Mitä käy, jos joku elää ihan kokonaan yksin? kysyin.

 -Ei kovin hyvin. Sitä lakkaa luultavasti uskomasta itseensä. Eikä varmaan olis kovin onnellinen.

 -Niin. Kiinnostaako sua tommoset jutut? Psykologia ja nuo? kysyin. Manuel hymyili.

 -No joo. Sano stop, jos selitän semmosista liikaa.

Mäkin hymyilin vähän.

 -Ei mua haittaa. Kyllä muakin vähän kiinnostaa, en vaan tiiä varmastikaan yhtä paljon kun sä.

 -Mm. Paitsi ehkä sulla on jotain omaa kokemusta, mikä auttaa sua ymmärtämään, Manuel totesi.

 -Miten niin? säikähdin, ei kai Manuel tiennyt kiusaamisesta?

 -Sun koti ja perhe, Manuel tarkensi. -Se mitä sä äsken kerroit.

 -Ai, niin joo. 

 -Kuule, Manuel aloitti vähän varovaisemmin. -Jos susta tuntuu ikinä, että haluisit puhua enemmän sun perheestä niin sä voit aina puhua mulle. Mua jo sillon vähän mietitytti, kun sä sanoit, ettei sua oo käynyt sairaalassa kukaan katsomassa.

Mä punastuin ja Manuel huomasi sen.

 -Eikun elä nyt nolostu, Manuel sanoi nopeasti, kun avasin suuni selittääkseni asiaa jotenkin. -Mä ymmärrän kyllä, että se voi hävettää. Mutta haluan, että sä tiiät, että voit aina jutella mun kanssa enkä mä ajattele, että sun pitäis hävetä sitä asiaa. Kunhan sä voisit puhua siitä jollekin. Ja mä lupaan, että mulle sä voit.

Mä kuuntelin Manuelia hiljaa, sen ystävällisiä sanoja. Sillä ei voinut olla aavistustakaan, miten paljon sen sanat merkitsi mulle. Miten paljon se lämmitti mun yksinäistä sydäntä. Hymyilin pienesti.

 -Kiitos.

Kahdeksas osa