Milloin on lupa luovuttaa? #9

Penkki, jolle Manuel johdatti meidät istumaan, oli kostea ja kylmä, mutta sillä ei ollut merkitystä. Voimat olivat paenneet jaloistani ja tuntui, ettei niitä ollut jäljellä muuallakaan. Ei ollut voimia enää edes itkeä, olin tyhjä. Manuel ei ollut puhunut pitkään aikaan tai ainakaan en ollut kuullut itkuni takaa mitään. Olin itsekin hiljaa, mitä olisin edes voinut sanoa? Kuuntelin kauempaa kantautuvaa liikenteen meteliä ja lumen sulavesien valumista kaivoon. Jotenkin äänet olivat lohdullisia, muualla elämä jatkui aivan normaalisti, vaikka omalta elämältäni olikin lähtenyt jalat alta. 

 -Millanen olo sulla on nyt? Manuel kysyi ihan hiljaa. Säpsähdin sen ääntä vähän, siinä ei ollut inhoa, ei edes pientä tylyä sävyä enää. Se oli ihan tavallinen Manuelin ääni, sellaisen ihmisen ääni, joka ei pitänyt mua haisevana roskana.

 -En tiiä, vastasin vain hiljaa, kyyneleet oli edelleen poskilla, en jaksanut kuivata niitä. Nenäkin sai valua niin, että jouduin kokoajan niiskuttamaan.

 -Mua ainakin suututtaa, Manuel sanoi. 

 -Miks sua? ihmettelin vähän.

 -Siks, että joku on kohdellut väärin mun ystävää.

Sanat painui mun tajuntaan vähän viiveellä, ne sai jotain lämmintä läikähtämään sisälläni, vaikka olinkin muuten aivan turta kylmästä. 

 -Oonko mä sun ystävä? hieman lapsellinenkin kysymys pääsi multa.

 -Oot, Manuel vastasi epäröimättä ja yhtään kysymystä kyseenalaistamatta. Mun oli pakko nostaa katseeni ja vilkaista sen ilmettä, se oli tosissaan. 

 -Mä? tarkensin vielä varmuuden vuoksi. Manuelin suu kääntyi ihan pienesti ylöspäin. 

 -Sä, se vakuutti rauhallisesti. -Ihan omana itsenäsi. 

 -Ai vaikka mä oon tämmönen räkänokka? jatkoin. Nyt Manuel hymyili jo oikeasti. 

 -Niin, se vastasi ja ennen kuin kerkesin tajuta, se oli vetänyt kätensä hihan suojaan ja pyyhkinyt nenäni. 

 -Hyi! Lopeta, sanoin järkyttyneenä ja tartuin äkkiä Manuelin käteen, pyyhin sen hihan nopeasti omaan hihaani. Manuelin paitaan jäi silti märkä jälki, poika vain nauroi. 

 -Anna olla. Ei oo niin ällöttävää.

 -On, vastasin painokkaasti. -Et ikinä tee noin enää. 

 -En sitten tee. Yritin vaan auttaa, Manuel hymyili, mutta näin miten sitä huvitti, lopulta pieni hymy nousi omille kasvoillenikin, kun vilkaisin sitä. 

 -Hyvä, että sä hymyilet vielä, Manuel sanoi yhtäkkiä ja tunnelma vakavoitui taas. Laskin katseeni maahan. 

 -Eikun oikeasti, se on tosi hyvä, Manuel jatkoi. -Haluisitko sä puhua vähän siitä? Sun koulusta ja kaikesta siellä.

 -En mä tiiä, huokaisin. -En oikein jaksais. 

 -Mä luulen, että se helpottais sun oloa, Manuel arveli ja se jäi ilmaan roikkumaan, kun kumpikaan ei jatkanut puhumista. Manuel odotti, ei painostanut. Mä epäröin, olisi ollut niin helppoa kertoa kaikki Manuelille, mutta samaan aikaan se tuntui elämäni vaikeimmalta asialta. Mitä sen jälkeen, jos kertoisin? Halusin, että asiat pysyisivät ennallaan meidän välillä. Kestäisin kyllä kiusaamisen, jos saisin jatkaa kävelyhetkiäni Manuelin kanssa kuten tähänkin asti. Pyyhkäisin kasvojani hihaani ihan vain jotain tehdäkseni, kyyneleet olivat kylläkin jo kuivuneet tuulessa poskilleni.

 -Kyllä mä pärjään koulussa, sanoin sitten.

 -Tää ei tainnut olla eka kerta, Manuel arveli hiljaa.

 -No ei, mutta… Ei se ollut niin iso juttu. Ei se oo koko ajan semmosta.

 -Yksikin kerta on jo liian usein. Millon tää alko?

 -Elokuussa, kerroin vastahakoisesti. Manuel hengitti syvään.

 -Mm. Eikä se tainnut olla ihan pelkkä onnettomuus, kun jouduit sairaalaan, se sanoi. Mun silmät kostui taas. Kun olin kerran itkenyt kunnolla, kyyneleet tulvahti silmiin paljon aikaisempaa helpommin, en pystynyt estämään niitä. 

 -Ei, myönsin kuiskaten. -Ne teki sen.

 -Sulle olis voinut käydä tosi huonosti, Manuel sanoi. -Oikeasti. Mitä muuta ne on tehnyt?

 -Ei sillä oo väliä.

 -Onpas. Kerro nyt.

Mä hengitin vavisten ja niiskaisin taas.

 -Ne sotki mun uudet kengät ja… kirjottaa mun vihkoihin ja kirjoihin kaikkea…, nikottelin lopulta ja painoin kasvoni käsiini, kun en saanut enää jatkettua. Nojasin kyynärpäät polviini ja yritin hengittää rauhassa, vaikka itku kuristi edelleen kurkkuani. Käsi laskeutui nyt mun hartioille ja jäi silittämään.

 -Mun mielestä tästä pitäis kertoa jollekin. Ootko sä jo kertonut? Manuel kysyi. Pudistin päätäni.

 -Sun pitää. Ja mahdollisimman nopeasti. 

 -En kerro! uikahdin käsieni takaa. -Sitten ne kiusaa enemmän. Mä oon vaan liian herkkä ja… 

 -Lopeta, Manuel keskeytti. -Et tosiaankaan ole. Sä oot ihan samanlainen ihminen kuin muutkin. Ei oo mitään syytä miks ne sua kiusaa. Ei kellään oo mitään syytä miks sais kiusata. Ja tuo on jo tosi rajua kiusaamista. Olis voinut käydä paljon pahemminkin, Manuel puhui ja kuulosti vakavalta. 

 -Kyllä mä oikeasti pärjään siellä, väitin ja yritin ryhdistäytyä. -Ei oo muutenkaan kun enää kolme kuukautta. 

 -Sen kolmen kuukauden aikana kerkeää tapahtua vaikka mitä, Manuel jatkoi. Mä nostin päätäni ja katsoin sitä.

 -Tää kävi tänään vaan siks, että mä en ollut tarpeeksi tarkka mun tavaroista. En yleensä jätä niitä muiden saataville, sanoin mahdollisimman tiukalla ja varmalla äänellä. -Mä pärjään siellä tän vuoden loppuun. Mä osaan pysyä poissa niiden tieltä. 

 -Nokun se on se juttu Elena. Sun ei kuuluis joutua väistelemään siellä ketään tai vahtimaan sun tavaroita ihan jatkuvasti, Manuel huokaisi.

 -Eikun sä et tiedä millasta siellä on. Mä oikeasti pärjään siellä, yritin. Manuel jäi katsomaan mua hetkeksi mitään sanomatta. Sitten se siirsi katseensa muualle. 

 -Musta vaan tuntuu etten mä sais antaa tän jatkua näin, se sanoi hiljaa. Uskalsin olla jo melko varma, että Manuel välitti musta. Silti olisin halunnut, että Manuel ei olisi koskaan saanut tietää. 

 -Et sä oo tästä vastuussa, totesin.

 -Mä oon ainoa joka tästä tietää, tavallaan mä oon vastuussa. Mitä jos sulle käy vielä jotain pahempaa? Manuel kysyi ja katsoi huolestuneilla silmillään mua. 

 -Ei mulle käy. Mä oikeasti osaan pysyä poissa niiden tieltä. Normaalisti ne ei edes näe mua koulupäivän aikana muuta kuin tunneilla. Ja tunneilla kukaan ei uskalla tehdä mitään, koska opettajat näkee. Mä oon pärjännyt koko vuoden siellä. Kyllä mä selviän tän lopunkin, sanoin painokkaasti. Näin, että Manuel mietti ankarasti. Sillä oli kaksi vaihtoehtoa, joko uskoa mua tai sitten tehdä oman päänsä mukaan ja kertoa jollekin. 

 -Mulle on ollut tärkeää, että sä oot ollut mun puolella tähän asti, lisäsin sitten vielä. Manuel vilkaisi mua vähän moittien.

 -Sä tiiät itekin, että tuo on epäreilua, se totesi. Virnistin sille pikaisesti. 

 -Niin tiiän.

 -Sä oot kiero, Manuel hymähti, mutta sen katseessa ja äänessä oli pelkkää lämpöä. -Okei, en kerro eteenpäin tästä, se sanoi. -Mutta ota sitten omalletunnollesi se, kun mä murenen palasiksi syyllisyydestä, jos jotain taas tapahtuu, se lisäsi. Mä huokaisin helpotuksesta.

 -Kiitos. Ei mitään tapahdu enää, vakuutin, vaikka en oikeasti ollut yhtään varma asiasta.

 -Toivottavasti oot oikeassa, Manuel hymähti. Se hengitti syvään ja suoristi selkäänsä. Toivoin, että olisin voinut vastata siihen myöntävästi. Me istuttiin hetki hiljaa, molemmilla oli pää täynnä ajatuksia. 

 -Sun reppu, Manuel muistutti. -Sä taidat tarvita uuden.

 -Mm, mä etin jonkun, vastasin. 

 -Mä voin lainata sulle, mulla on kaksi, Manuel vastasi. -Haetaanko se nyt? se kysyi ja nousi jo penkiltä. Nousin itsekin ylös.

 -Ei sun tartte lainata, sanoin kuitenkin. Manuel hymyili mulle. 

 -Tarttee. Ei vastaväitteitä, se sanoi vain ja lähti jo eteenpäin. Seurasin sitä kankeilla jaloillani.

 -Mutta missä sä ees asut? Onko sinne pitkä matka? kyselin. -En kai mä voi vaan tulla teille yhtäkkiä, tietääkö sun vanhemmat ees kuka mä oon? olin huolissani. -Ja tän kanssa vielä, lisäsin ja kohotin muovipussiani. Manuel kääntyi katsomaan ja odotti, että astuin muutaman askeleen sen rinnalle ennen kuin jatkoi matkaa. 

 -Ei sinne oo pitkästi. Eikä siellä oo tähän aikaan vielä ketään kotona.

Manuelin koti oli pieni, mutta kodikas. Lämpö tulvahti jo ovelta vastaan toisin kuin meidän kotona. Potkin kenkäni Manuelin esimerkkiä noudattaen eteisen lattialle ja seurasin sitä varovasti peremmälle. Puulattia narisi hiukan jalkojen alla, se tuntui jostain syystä turvalliselta.

 -Haluatko sä jotain välipalaa? Manuel kysyi viedessään mua keittiöön.

 -En mä tartte, vastasin nopeasti kysymyksestä hämmentyneenä. 

 -Eli haluat, Manuel totesi selin muhun. -Käykö pakastepitsa? 

 -Käy, huokaisin myöntyen. Manuel ei antaisi periksi, tiesin sen. Se kaivoi pakastimesta pari pitsaa ja käänsi uunin päälle. Seisoin ovensuussa ja katselin, kun Manuel touhusi keittiössä. Sen puhelin värisi pöydällä ja hetkeksi touhuaminen keskeytyi, kun viesti oli luettava. Tarkkailin poikaa varovasti. Vaalea iho oli saanut jo hiukan pisamia kevään auringossa ja hiukset näyttivät keittiön lämpimässä valossa punertavan. Olemus oli rauhallinen. Sellainen, jota en varmaan itse olisi koskaan. Yhtäkkiä poika nosti päätään ja katsoi suoraan muhun. En voinut sille mitään, että hämmennyin taas ja saatoin hiukan punastua.

 -Äiti laitto viestiä. Ne tuleekin iskän kanssa jo aikaisemmin töistä, se kertoi. Nyt järkytyin. 

 -Moneltako? Pitääkö mun lähteä? kysyin heti. Manuelin kasvoille kohosi hymy.

 -Sori. Huijasin, se sanoi. -Huono vitsi.

Tuijotin Manuelia hetken.

 -Ai ne ei oikeasti oo tulossa? varmistin vielä.

 -Ei, Manuel naurahti. -Älä oo noin järkyttyneen näköinen, se pyysi hymyillen. 

 -Oli tosiaan huono vitsi, tuhahdin sille. 

 -Anteeksi, Manuel vastasi hymyillen pienesti. -Mutta ei ne oo tulossa. Saadaan olla ihan kahdestaan.

Saadaan olla ihan kahdestaan. Tottahan se oli, mutta oliko se Manuelin mielestä hyvä asia? Oltiinhan me aina oltu ihan kahdestaan, oliko tässä jotain erilaista vai kuvittelinko vain?

 

Pitsa oli hyvää, vaikka Manuel vähättelikin sitä. Seurakin oli hyvää, mutta sitä en sanonut ääneen. Sitä paitsi Manuel taisi tajuta sen itsekin, sillä se sai suuni hymyyn jatkuvasti. Oli uskomaton tunne, että istuin siinä jonkun kanssa, jota saatoin oikeasti sanoa ystäväkseni. Jostain syystä ajatus sai perhosia vatsaani. Ainakin väitin itselleni kovasti, että se oli se ainoa syy. Autoin Manuelia siivoamaan keittiön ja sitten sain käsiini lainareppuni. Manuel haki sen huoneestaan ja auttoi lajittelemaan reppuni rippeet koulutarvikkeistani. Vanha reppu päätyi suoraan roskakoriin.

 -Tarviitko sä muuta? Manuel kysyi.

 -Ai mitä muuta? ihmettelin. -En kai.

 -Jos jotain muuta on mennyt rikki, Manuel ehdotti. Pudistin päätäni.

 -Ei oo. Ja tää on jo ihan liikaa, en mä tartte sulta enempää. 

 -Ei se oo liikaa. Just sopivasti, Manuel vastasi ja hymyili taas pienesti. -Onko jotain missä mä voisin vielä auttaa?

 -Ei, kiitos ihan kaikesta, mä pärjään kyllä nyt.

 -Sä voit aina kertoa, jos tulee jotain.

Olohuoneeseen tuli hiljaista. Katselin maton kuvioita ja mietin, miten ihmeessä kertoisin pojalle kaikesta siitä kiitollisuudesta, jota tunsin. En saisi sanoitettua sitä mitenkään. Mutta ainakaan en jäisi nyt pidemmäksi aikaa vaivaksi.

 -Mä voisin lähteä nyt kotiin, sanoin ja nousin.

 -Jos sä haluat. Mutta saat sä vielä jäädäkin.

 -Mulla on vielä läksyt tekemättä, ehkä parempi mennä, arvelin. Manuel nyökkäsi, se seurasi mua eteiseen, oli harvinaisen hiljainen. Vedin kengät jalkaani ja takin päälleni, sen selkämys oli vieläkin hiukan kostea. Kun olin valmis, käännyin vielä katsomaan Manuelia, joka oli jotenkin vakavan näköinen, mutta hymyili kuitenkin heti, kun käännyin.

 -Otetaan joskus uusiksi se keskusta päivä, se sanoi. Mä nyökkäsin, en tiennyt mitä sanoa.

 -Sä tiiät mitä tehdä, jos jotain käy, Manuel muistutti. Nyökkäsin liikuttuneena toisen huolenpidosta.

 -Kiitos, sain sanottua. -Ihan kaikesta.

Manuel irrottautui ovenkarmista, johon oli nojannut ja astui muutaman askeleen mun luokse. Sen halaus oli lyhyt, mutta tiukka.

 -Pidä itsestäsi huolta, se sanoi hiljaa. En vastannut siihen ääneen, mutta halusin yrittää. Manuelin vuoksi. Ehkä hiukan itsenikin. Sitten Manuel oli jo siirtynyt kauemmaksi ja mun täytyi lähteä. Näin viimeiseksi Manuelin lämpöä loistavat silmät, kun suljin asunnon oven perässäni.

Kymmenes (viimeinen) osa