Milloin on lupa luovuttaa? #8

Kevät oli taas alkanut näyttämään merkkejään. Pimeän talven jälkeen aurinko oli näyttäytynyt taivaalla hiukan useammin kuin aiemmin. Lumikinokset olivat vajuneet jo reilusti ja tiet alkoivat olemaan loskaisia. Märkä lumi loiskahteli kenkien alta ja kasteli housujen lahkeet, sekä minun, että Manuelin. Verttiä märkä tie ei haitannut, se tassutteli meidän edessä häntä heiluen. En tiennyt monesko kerta se oli joulun jälkeen tai edes tässä kuussa, kun olin Manuelin mukana ulkoiluttamassa Verttiä. Vertin ulkoiluttaminen oli meille kuitenkin vain hyvä syy viettää aikaa yhdessä, ei se syy, miksi olin itse aina mukana. Manuelin takia lähdin sen mukaan. Ja ei, en siksi, että olisin ollut ihastunut siihen. Manuelista oli vain tullut hyvä ystävä. Tai niin ainakin halusin ajatella.

Paljon oli muuttunut joulun jälkeen. Kotona ja koulussa asiat olivat samoin kuin ennenkin, mutta jotenkin Manuelin olemassaolo vaikutti kaikkeen elämässäni. Manuel ei ollut ystäväni vain vapaa-ajalla vaan myös silloin, kun vietin välituntiani koulun vessassa, tai kun sulkeuduin kotona omaan huoneeseeni, kauemmaksi äidistä. Niinä yksinäisinä hetkinä saatoin ajatella sitä, että omistin yhden ystävän, jonka näkisin taas pian. Oli kuitenkin kestänyt hetki ennen kuin opin luottamaan Manueliin. Toisinaan edelleen epäröin, kun Manuel pyysi mukaan kävelylle, sillä en uskonut kenenkään pitävän minusta oikeasti. Epäilykseni kuitenkin väistyivät aina hiukan, kun näin Manuelin hymyn sen jutellessa kanssani. Vaikka puhuimme paljosta ja tunsin Manuelin jo melko hyvin, olin pysynyt hiljaa kiusaamisesta. Välttelin muutenkin koulusta puhumista, eikä Manuelkaan usein siitä aiheesta sanonut mitään. Uskoin kuitenkin, että Manuel saattoi tietää asiasta jo jotain. Joskus olimme joutuneet kävelemään Nean tai Saran ohitse ja silloin menin jonkinlaiseen paniikkitilaan. Vaikka onnistuin usein peittämään sen Manuelilta, poika kuitenkin huomasi muiden katseet, jotka harvoin olivat ystävällisiä, tuskin edes neutraaleja. Jatkoimme kuitenkin aina keskustelua niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Oli silti tapahtunut. Paljonkin. Repaleisia kirjoja, rumia kirjoituksia, pilapuheluita… Listaa voisi vain jatkaa. Sitä en aikonut kuitenkaan Manuelille kertoa, eikä se onneksi kysynytkään.

 -Huhuu, mihin sä taas hävisit? Manuelin ääni tavoitti mut. 

 -Ai sori, vastasin. -Mietin vaan, että olis pitänyt laittaa siihen matikan kokeeseen sittenkin se eka vaihtoehto mitä sain. Rupesin vaan sitten epäröimään ja laskin uudelleen, kerroin. Olin oppinut valehtelemaan pelottavankin hyvin, Manuel ei edes epäillyt. Se vilkaisi mua hymyillen ja naurahti sitten.

 -Jätä jo taakse se koe. Ei aina tartte murehtia etukäteen mitä siitä kokeesta saa, se vastasi. Mäkin hymyilin vähän. 

 -Joojoo. Mutta tuli vaan mieleen.

 -Autanko unohtamaan? Manuel ehdotti. 

 -Ai miten? ihmettelin, mutta sain vastaukseni, kun loskainen lumipallo lensi jo takkiini. 

 -Hei! Älä jaksa, älähdin ja kauhaisin saman tien lunta heittääkseni takaisin. Lumisotaan ei paljoa tarvittu, se syttyi heti. Nauru kaikui jalkakäytävällä, kun me juostiin vuorotellen toisiamme pakoon ja heiteltiin palloja puolin ja toisin. 

 -Ei jaksa enää! huudahdin lopulta, kun Manuel sai lähes täysosuman heitettyään loskaa niskaani. Manuel lakkasi heittämästä ja tuli hymyillen luokseni, kun riisuin takin puistellakseni lumet pois. 

 -Epäreilua, että mä en saanut heitettyä yhtäkään suhun, totesin. Manuel nauroi.

 -No oli ehkä vähän, se myönsi ja puisteli lunta mun niskasta. Kylmät sormet, mutta lämmin kosketus. 

 -Ei siellä enää paljoa oo, vastasin ja väistin. Ravistelin takin ja heitin sen takaisin päälleni. Manuel odotti sen aikaa paikoillaan, jatkoi matkaa vasta, kun olin saanut takin kunnolla päälle. 

 -Moneltako sulla loppuu koulu huomenna? Manuel kysyi. -Kahdelta? se muisti oikein.

 -Joo, nyökkäsin. 

 -Mullakin. Mennäänkö käymään jossain koulun jälkeen? Manuel ehdotti yllättäen. Olin tottunut kulkemaan kodin lähellä Manuelin kanssa, mutta me ei oltu koskaan ennen nähty missään muualla. Mutta kai nyt kaverin kanssa pystyi mennä kaupungille? Mutta että kahdestaan Manuelin kanssa. Vaikka toisaalta, mitä outoa siinä oli, Manuel oli kaverini. Ei siinä ollut mitään erikoista. Silti jouduin rauhoittelemaan innostuvaa sydäntäni.

 -Mm vaikka, yritin vastata mahdollisimman tyynesti.

 -Kiva. Mä voin vaikka tulla sua vastaan. 

 -Ei sun tartte koululle asti tulla, mä tuun puoliväliin, sanoin nopeasti, en halunnut Manuelia kouluni lähelle.

 -No okei. Nähään vaikka siinä K-Marketin kohdalla. Käykö se?

 -Joo, se on hyvä, nyökkäsin.

 

Me käveltiin takaisin kotiin ja Manuel sanoi hymyillen heipat, kun me oltiin sen vaarin risteyksen kohdalla. Vastasin ja jatkoin matkaani yksin eteenpäin. Askeleet tuntui kevyiltä, hymy pyrki edelleen kasvoille. Lumisota oli ollut hauskaa, olin nauranut vatsalihakseni kipeiksi. Enkä voinut olla miettimättä huomista, jostain syystä odotin aikaa Manuelin kanssa. Käännyin kotipihaan ja avasin ulko-oven. Sisällä oli hiljaista, mutta keittiössä paloi vielä valot. Leo oli luultavasti jo nukkumassa, siksi mistään ei kuulunut mitään. Ei ennen kuin äiti ilmestyi eteiseen katsomaan. 

 -Missä sä oot ollut? se kuiskasi kiukkuisesti.

 -Kävelyllä, vastasin, ja nostin märän takkini naulakkoon kuivumaan.

 -Sähän oot ihan läpimärkä, et kyllä tule niillä vaatteilla peremmälle. Riisut ne siihen ja menet suoraan suihkuun. Sehän tästä vielä puuttuisikin, että sairastut ja Leokin saisi jonkun flunssan sulta. 

Mä huokaisin ja tottelin äitiä. Se vahti vieressä, että tein oikeasti niin kuin se oli sanonut. 

 -Saanko nyt mennä? kysyin turhautuneena, kun seisoin pelkissä alusvaatteissa eteisessä.

 -Mene, mutta älä lotraa vettä, äiti käski ja nappasi vaatekasan mukaansa. Mun mieliala oli jo laskenut, kun laahustin pesuhuoneeseen ja lukitsin oven perässäni. Lämmin suihku vei kuitenkin ajatukset mennessään, ne valuivat veden mukana viemäriin.

Jos olisin tiennyt, mitä koulupäivän aikana taas tapahtuisi, en olisi lupautunut menemään Manuelin kanssa kaupungille. Aamupäivä meni hyvin, oikeastaan harvinaisen rauhallisesti. Olisi ehkä pitänyt arvata, että jotain oli tekeillä, kun muut suhtautuivat muhun lähes normaalisti. Normaali tai ystävällinen käytös johti aina johonkin ikävään, sen olin oppinut. Siltikään en huomannut olla varuillani, kun liikuntatunnille mennessä jätin reppuni tavalliseen tapaan muiden reppujen luokse salin liikuntavälinevaraston seinustalle. Kun sitten palasin hakemaan reppuani, jäljellä oli ainoastaan repaleinen kangasmytty, jonka keskeltä pilkotti tavaroitani. Silmäni rävähtivät suuriksi ja koko muu porukka purskahti nauruun. Syöksyin hakemaan tavarani ja sen jälkeen saman tien ulos salista naurun saattelemana. Kyyneleet tulvahti silmiini enkä saanut niitä pysymään poissa poskiltani. Miksi juuri tänään? Nyt kun Manuelkin odotti mua koulusta. Paukautin vessan oven perässäni kiinni ja lukitsin sen. Tavarat putosivat sylistäni lattialle enkä välittänyt, vaikka osa kirjoista putosi vesiroiskeiden päälle. Haukoin vessassa hetken happea ja huuhtelin kasvoni, kun kykenin taas hengittämään hieman rauhallisemmin. katselin lattialle pudottamaani kangasmyttyä, sitä, joka oli hetki sitten ollut reppuni. Sitä oli selvästi saksittu, vetoketjukin oli katkennut ja kangas oli lähes suikaleina. Jostain täytyisi löytää jotain, millä kantaisin tavarani kotiin, muovipussi esimerkiksi. Pakotin itseni mahdollisimman rauhalliseksi ja katselin ympärilleni. Roskakorissa oli roskapussi, mutta ajatus ällötti vähän. Kurkistettuani roskikseen, huomasin sen kuitenkin olevan lähes tyhjä, ainoastaan yksi käsipaperi. Noukin sen pois ja tiputin koriin, josta irrotin muovipussin. Sen jälkeen sulloin tavarani tyhjään muovipussiin. Kirjojen terävät kulmat raapaisivat pussiin muutaman pienen reiän, mutta se pysyi kuitenkin kasassa. Laskin pussin odottamaan lattialle ja vaihdoin vielä vaatteeni. En tiennyt, mitä tekisin Manuelin kanssa, selvää oli, etten voinut mennä sen luokse nyt. 

Livahdin koulusta, kun muut olivat jo lähteneet. Manuel oli kysynyt viestillä, olinko jo tulossa, mutta olin jättänyt vastaamatta. En voisi sanoa tapahtuneesta mitään sille, se ei saisi tietää. Kiiruhdin muovipussia sylissä puristaen ulos koulunportista ja jatkoin matkaani kotiin päin.

 -Elena! takaani huudettiin, kun käännyin risteyksestä oikealle. Puristin silmäni kiinni ja pysähdyin, Manuelin ääni. 

 -Mihin sä oot menossa? Miks sä et vastannut mulle mitään? Manuel kyseli tiukasti jo ennen kuin käännyin katsomaan sitä. Yritin piilottaa muovipussin selkäni taakse. 

 -Moi. Ja sori, mä unohdin, että meiän piti mennä tänään, selitin ja pakotin itseni katsomaan Manuelia silmiin. Tiesin ettei se uskonut nyt, sen näki silmistä, joissa vilahti loukkaantuneisuutta.

 -Unohdit? se tuhahti ja katsoi mua syvälle silmiin. Nyökkäsin vain mitään sanomatta. Me seisottiin siinä pitkään hiljaa, Manuel oli kiukkuinen, vaistosin sen. Mua pelotti, en olisi halunnut pilata ainoaa tärkeää ihmissuhdettani, mutta se taisi olla ainoa vaihtoehto. 

 -Anteeksi. Mun pitää mennä, pihahdin sitten ja käännyin ympäri. Saman tien silmät kostui. 

 -Mitä? Manuel kysyi edelleen tiukalla äänellä. Kuulin, että se lähti kävelemään mun perään. Pinkaisin juoksuun ja samalla huuliltani purkautui nyyhkäys. Puristin repaleista reppuani sylissä ja juoksin kyyneleet virraten karkuun. 

 -Elena! Pysähdy! Manuel huusi ja kuulin, että sekin kiihdytti juoksuun. Mitään näkemättä säntäsin vain pakoon kaikkea, mutta olin liian hidas. Olin päässyt vasta melkein kadun päähän, kun Manuel oli jo saanut mut kiinni, se tarttui kiinni mun ranteeseen ja pakotti pysähtymään niin, että se teki melkein kipeää. 

 -Päästä irti, ulahdin sille kyyneleideni takaa. 

 -Enkä päästä. Mikä sulla on? Manuelin ääneen hiipi nyt huoltakin, mutta ote hellitti hiukan. Nyyhkytin ääneen ja laskin katseeni. 

 -Hei? Mitä on käynyt? Manuel kysyi hiljempaa. 

 -Ei mitään, vastasin, mutta itkuni taisi kertoa muuta. Tunsin kuinka Manuel astui lähemmäksi ja kiersi kätensä mun ympärille. En väistänyt sitä, annoin itseni halattavaksi, vaikka itkuni yltyi entisestään, kun joku antoi itkulleni mahdollisuuden. Painoin otsani Manuelin olkaan ja puristin repun tiukemmin syliini. Käsi rupesi silittämään hitaasti hiuksiani, hellästi niin kuin mummikin teki. Se rauhoitti ja jonkun ajan päästä kyyneleeni loppuivat. En silti liikkunut mihinkään, olisin halunnut jäädä siihen ja unohtaa koko muun maailman.

 -Kerro mulle Elena, Manuel pyysi hiljaa. Sen ääni tuli ihan korvani juuresta. Mä huokaisin hiljaa ja irrottauduin halauksesta. Pyyhin kasvoni lapaseen, vaikka se vain levitti kyyneleet. Manuel ojensi jostain nenäliinan ja otin sen vastaan, sain kasvoni siistittyä. 

 -Mitä sulla on tuossa pussissa? poika kysyi, kun en selittänyt mitään. Epäröin hetken, mutta sitten ojensin muovipussin sille. Manuel otti sen varovasti vastaan ja katselin sen käsiä, kun se kurkisti sisään. Työnsi toisen kätensä pussiin ja siirteli siellä olevia esineitä.

 -Tää on sun reppu? Tai oli, Manuel arvasi hiljaa. Nyökkäsin, mutten nostanut katsettani. 

 -Mitä sille kävi? se kysyi. Mun silmiin kohosi uudet kyyneleet, kun tajusin, että Manuel tiesi jo tilanteen. Se oli luultavasti tiennyt jo pidempäänkin, mutta oli silti halunnut olla mun kanssa. Manuel huokaisi hiljaa, sulki pussin suun ja kääntyi katsomaan mua. En katsonut sitä silmiin vaan pidin katseeni edelleen Manuelin käsissä. 

 -Sano se ääneen, Manuel pyysi. -Kerro mulle mitä sun repulle kävi.

Ääni oli vaativa, mutta lempeä samaan aikaan.

 -Se rikottiin, pinnistin suustani ja laskin sitten katseeni, kun kyyneleet tulvahti taas silmistä poskille asti. Nyyhkäisin tahtomattanikin.

 -Mä oon pahoillani, Manuel huokaisi. -Mun olis pitänyt heti puuttua… Anteeksi. Mä tiiän että sua kiusataan. Eikö kiusatakin? Manuel puhui. En saanut vastattua mitään, kun itkuni yltyi taas. 

 -Itke vaan. Mä oon tässä koko ajan, kuulin ja annoin taas Manuelin vetää mut syliinsä. Ja mä itkin. Itkin kuukausien edestä, kaiken sen kivun vuoksi, mitä olin joutunut kestämään.