Ajatuksia auringonlaskussa

Joona kävelee vastaan, kun olen palaamassa koulusta asunnolle. Se nostaa kättään jo kaukaa ja pysähtyy kohdalle.  – Minne matka? se kysyy.  – Kämpälle. Itsenäistä opiskelua enää tänään jäljellä, vastaan. – Minne sä oot menossa? Eikö sulla oo töitä? ihmettelen.  – On. Mutta Aatos pyysi niiden kanssa kahville. Käytän mun kahvitauon nyt, Joona hymyilee. – Et haluaisi vielä lähteä takaisin ja tulla mukaan?   – No en ehkä enää jaksa lähteä, naurahdan. – Lyhyempi matka kämpälle kun koululle.  – Mm. Mitä sä teet viikonloppuna? Aatos sanoi varanneensa jonkun salin, että vois pistää lentopallopelit pystyyn, Joona kertoo.  – Joo niin se sanoi. Mutta mä en pääse nyt. Pitää käydä katsomassa äitiä ja iskää välillä, hymyilen.   – Aa. No höh. Pitää alkaa etsimään lisää pelaajia sitten jostain. Mineakaan ei kuulemma oo tulossa, Joona pettyy. – Mutta pitäähän sitä tietenkin vanhempiakin joskus nähdä, se hymyilee kuitenkin. – Mitä niille kuuluu? Sun vanhemmill...

Valitsen pienen neljän hengen ikkunapöydän itselleni ja kahvikupilleni. Se on melkein vakiopaikka ja sieltä kaverit minut monesti löytävät, jos ovat tulossa samaan aikaan syömään tai kahville. Tänään opiskelijoita on kuitenkin paikalla niin paljon, että pelkään vähän jonkun lainaavan tuolit vierestäni toiseen pöytään. Niin ei kuitenkaan ehdi tapahtua, kun huomaan jo tutut kasvot, jotka etsivät katseellaan vapaata paikkaa. Kumpikin hymyilee, kun katse osuu minuun ja vapaaseen pöytään.   – Hejsan, Pihla hymyilee, kun pääsee vihdoin kohdalle.  – No moi. Mulle voi kyllä puhua suomeakin, vastaan, kun Pihla ja Aatos istuvat pöytään.   – Kiitos. En mä ois osannutkaan enempää.  – Mitä sulla oli nyt? Aatos kysyy.  – Joku luento. Älä kysy mistä, en kuunnellut, vastaan vähän hymyillen.  – Meinasitko sä joskus valmistuakin? Pihla kysyy esittäen uteliasta. – Meinaan se edellyttää vähän niinkuin sitä, että kuuntelee luennoilla. Tekee ehkä samalla jotain muistii...

Sukkapuikkojen kilahtelu kuulostaa jotenkin surulliselta muuten hiljaisessa asunnossa. Neulon yhden silmukan oikein, toisen nurin. Valutan neuleeseeni ajatuksiani, sidon ne langalla kiinni hihan resoriin. Saan rivin valmiiksi ja käännän työtäni. Toivon, että voisin samalla kääntää elämänikin suuntaa hiukan. En tiedä, kuinka mones kerta se on, kun istun jälleen iltaa yksinäni. Muut ikäiseni ovat luultavasti ystäviensä luona kylässä tai viettämässä aikaa kaupungilla. Suurin osa on valmistunut ammattiin aikoja sitten, he ovat palkkatöissä. Kaikki ovat löytäneet rinnalleen toisen ihmisen, osa on jo naimisissa. Joillakin ikäisilläni on jo lapsi tai kaksi. Minä sen sijaan kyhjötän pienessä kerrostaloyksiössäni vanhanaikaisen harrastukseni kanssa. Neulon sukkaa, sitten paitaa. Neuleeni edistyvät, mutta muuten elämäni on jämähtänyt paikoilleen. Ei ole ketään, kuka tulisi työntämään minua eteenpäin. Ei ole mitään, mikä saisi minut ottamaan askelia kohti jotain uutta. Valmiiden sukkien ja lapast...

 -Elena Katriina Niemelä, salissa kaikui mikrofonin kautta. Kädet ja jalat täristen lähdin liikkeelle, yritin olla sopivan rauhallinen, mutten kuitenkaan liian hidas. Tartuin vasemmalla kädelläni ojennettuun todistukseen ja puristin luokanvalvojani kättä pikaisesti, pinnistin kasvoille pienen hymyn ja otin vastaan onnittelut. Sitten jatkoin matkaani pois lavalta, matkalla sain vielä ruusun toiseen käteeni. Mummi istui heti ensimmäisessä rivissä hymyillen ja näytti niin ylpeältä isoäidiltä, että hymyilin itsekin palatessani takaisin paikalleni. Ei mennyt kuin hetki, kun suvivirsikin oli jo laulettu ja juhlaväki lähti valumaan pois salista. Seurasin ihmismassaa ja pääsin lopulta pois tunkkaisesta koulurakennuksesta. Pujottelin oppilaiden ja heidän vanhempiensa lomassa etsien katseellani mummia, joka oli tullut äidin ja isän sijasta kevätjuhlaani.  -Täällä! Elena, mummi huhuili takaani ja käännyin suoraan mummin syliin.   -Paljon onnea, mummi toivotti hymyillen ja rutis...

Tunnen kuinka halkeillut lattia tärisee jalkojeni alla. Kiviseinistä murenee palasia, jotka ropisevat jalkojeni juureen. Laskeudun matalaksi ja yritän suojata päätäni käsilläni ja muulla vartalollani. Painaudun mahdollisimman pieneksi ja puristan silmät kiinni, kun yli lentävän hävittäjän jyrinä vavisuttaa koko pientä kaupunkia. Sitten se alkaa. Jyrinän sekaan sekoittuu alaspäin ammuttujen ohjusten kimeää vihellystä, ja tiedän, että kaikki on pian ohi. Jossain ohjus jysähtää maahan ja kuulen, kuinka rakennukset hajoavat raunioiksi. Huudan ääneen, sillä kaikki se on liikaa minulle. Sotilaan pitäisi olla urhea ja puolustaa isänmaataan, mutta minusta ei tällä hetkellä ole siihen. En voi tehdä enää mitään isänmaani hyväksi, voin vain odottaa omaa loppuani. Jysähdystä seuraa toinen, sitten kolmas ja niin edelleen. Taivas ja maa on täynnä jylinää ja pauketta. Pieneksi kyyristynyt kehoni ottaa vastaan jokaisen tärähdyksen, kun rakennus toisensa perään pirstoutuu ympärilläni palasiksi.  En...

Penkki, jolle Manuel johdatti meidät istumaan, oli kostea ja kylmä, mutta sillä ei ollut merkitystä. Voimat olivat paenneet jaloistani ja tuntui, ettei niitä ollut jäljellä muuallakaan. Ei ollut voimia enää edes itkeä, olin tyhjä. Manuel ei ollut puhunut pitkään aikaan tai ainakaan en ollut kuullut itkuni takaa mitään. Olin itsekin hiljaa, mitä olisin edes voinut sanoa? Kuuntelin kauempaa kantautuvaa liikenteen meteliä ja lumen sulavesien valumista kaivoon. Jotenkin äänet olivat lohdullisia, muualla elämä jatkui aivan normaalisti, vaikka omalta elämältäni olikin lähtenyt jalat alta.   -Millanen olo sulla on nyt? Manuel kysyi ihan hiljaa. Säpsähdin sen ääntä vähän, siinä ei ollut inhoa, ei edes pientä tylyä sävyä enää. Se oli ihan tavallinen Manuelin ääni, sellaisen ihmisen ääni, joka ei pitänyt mua haisevana roskana.  -En tiiä, vastasin vain hiljaa, kyyneleet oli edelleen poskilla, en jaksanut kuivata niitä. Nenäkin sai valua niin, että jouduin kokoajan niiskuttamaan. ...