Haudatut valheet #2

Joona kävelee vastaan, kun olen palaamassa koulusta asunnolle. Se nostaa kättään jo kaukaa ja pysähtyy kohdalle.

 – Minne matka? se kysyy.

 – Kämpälle. Itsenäistä opiskelua enää tänään jäljellä, vastaan. – Minne sä oot menossa? Eikö sulla oo töitä? ihmettelen.

 – On. Mutta Aatos pyysi niiden kanssa kahville. Käytän mun kahvitauon nyt, Joona hymyilee. – Et haluaisi vielä lähteä takaisin ja tulla mukaan? 

 – No en ehkä enää jaksa lähteä, naurahdan. – Lyhyempi matka kämpälle kun koululle.

 – Mm. Mitä sä teet viikonloppuna? Aatos sanoi varanneensa jonkun salin, että vois pistää lentopallopelit pystyyn, Joona kertoo.

 – Joo niin se sanoi. Mutta mä en pääse nyt. Pitää käydä katsomassa äitiä ja iskää välillä, hymyilen. 

 – Aa. No höh. Pitää alkaa etsimään lisää pelaajia sitten jostain. Mineakaan ei kuulemma oo tulossa, Joona pettyy. – Mutta pitäähän sitä tietenkin vanhempiakin joskus nähdä, se hymyilee kuitenkin. – Mitä niille kuuluu? Sun vanhemmille.

 – Siellä ne asuu edelleen. Ilmeisesti niillä menee ihan mukavasti, kun tulee aina kuvia millon miltäkin pyöräreissulta. Mutta on ne vähän miettinyt, että ne muuttaisi jonnekin lähemmäksi kaupunkia. Äiti haaveilee, että mä tulisin sillon useammin käymään, naurahdan. – Ja pitäisihän sitä varmaan käydäkin. Taas on mennyt kolme kuukautta edellisestä käynnistä. Eikä matkakaan mikään järkyttävän pitkä ole.

 – Niin. Kyllähän sitä varmaan omia lapsia kaipaa, Joona arvelee hymyillen. – Onhan se ihan helppoa, kun omat vanhemmat asuu samassa kaupungissa. Ei tartte kokoajan arpoa, että kummat valitsee tänä viikonloppuna, kaverit vai perheen. Voi valita molemmat.

 – Joo. Mutta sitä kai tää aikuisuus vähän on. Omia valintoja, totean. 

 – No joo, todellakin, Joona nyökkää. – Ja järkätään lisää nuita salivuoroja porukalla. Pääset säkin peleihin mukaan, se hymyilee.

 – Tehään niin. Pelaa sä munkin edestä siellä, pyydän hymyillen. Joona lupaa ja me jatketaan matkaa omiin suuntiin. Pakkaaminen on vielä kesken ja junan lähtöön hieman vajaa tunti. Kiire tulee, eikä se ole ensimmäinen kerta.

Isä on vastassa juna-asemalla. Se seisoskelee auton luona ja heiluttaa kättään, kun nousen junasta. Nostan kättä vastaukseksi ja lähden repun kanssa sitä kohti. Isä avaa takaluukun jo valmiiksi ja heitän repun sinne.

 – Kiva kun tulit, isä sanoo. – Siellä on uunituore omenapiirakka sua kotona vastassa. Ja äiti tietenkin myös, se hymyilee. 

 – No olisitte heti kertonut, että on omenapiirakkaa. Olisin tullut aikaisemmin jo, virnistän. Me istutaan autoon ja isä ohjaa sen tuttua reittiä kohti kotia. Matkalla kerkeää vaihtaa jo isoimmat kuulumiset, jotka tosin omalta puoleltani eivät ole mitenkään ihmeellisiä. Kolmessa kuukaudessa elämäni ei ole muuttunut juuri mitenkään. Lopulta päädyn kuuntelemaan isän kertomusta edellisestä pyöräretkestä, jonka he ovat äidin kanssa tehneet. Tuskin kukaan paikkakuntalaisista tuntee tienoon metsäpolut niin hyvin kuin äiti ja isä, jotka aloittivat maastopyöräilyn muutama vuosi sitten. 

 – Pitäisi hommata sullekin se pyörä niin voitaisiin joskus lähteä koko perheellä vaikka Lappiin, isä tuumaa sitten.

 – Olishan se ihan hauskaa. Mutta turhaan kai se pyörä ostetaan, jos sitä ei kerkeä käyttää. Voihan semmosen vaikka vuokrata, jos tarvitsee, vastaan ja isä nyökyttelee. Se kääntää auton pihatielle ja pysäköi kohta punaisen tiilitalon eteen. Keittiössä on valo päällä ja näen, kun äiti kääntyy katsomaan ulos huomattuaan auton. Sen kasvoille kohoaa hymy, eikä mene kauaa, kun äiti on jo ulko-ovella vastassa ja toivottaa minut tervetulleeksi kotiin. Omenan ja kanelin tuoksu leijailee jo eteisessä, kun astun äidin perässä sisälle. 

 – Tuoksuupa hyvältä. Jos jotain on ollut ikävä niin äiti sun tekemää omenapiirakkaa, totean hymyillen. Äiti naurahtaa.

 – Olispa joskus ollut muakin ikävä, se vastaa hymyillen ja virnistän sille pikaisesti ennen kuin lähden keittiötä kohti. Kaikki on kotona ennallaan. Jokainen taulu seinällä on yhtä vinossa kuin ennenkin, mikään huonekalu ei ole vaihtanut paikkaansa eikä kukaan ole vieläkään jaksanut hinkata pois pöydänjalkaan lapsena piirtämääni hymynaamaa. Äiti kaataa kahvit kuppeihin ja kehottaa istumaan alas. Saan leikata ensimmäisen palan uunituoretta piirakkaa, joka maistuu täsmälleen samalta kuin joka kerta. 

 – No, kerrohan sitten mitä sinne opiskelukaupunkiin kuuluu, äiti pyytää.

 – Samaa vanhaa, vastaan heti kun saan suuni hetkeksi tyhjäksi. 

 – Kai nyt jotain uuttakin?

 – Eipä oikeastaan. Mitä uutta siellä pitäisi tapahtua? kysyn.

 – Eikö siellä uusia ihmisiä tapaa ollenkaan? äiti ihmettelee.

 – Tapaa. Mutta mitä niistä? Ei kai se iso juttu ole, jos joskus joku uusi tulee meidän kanssa pelaamaan lenttistä tai jotain?

 – Se voi olla iso juttu, äiti vastaa ja hymyilee. – Jos niistä uusista joku joskus vaikka olisikin meidän miniä.

Isä nauraa, kun hymähdän äidille.

 – Sillä on kova kiire saada lastenlapsia, isä selittää. – Mutta älä ota siitä paineita.

Äitikin virnistää nyt.

 – Minusta se olisi vaan niin ihanaa, se sanoo. – Mieti nyt Jaakko, kun Paulus tulisi käymään ja sillä olisi mukanaan joku pieni suloinen lapsi. 

Isää vain naurattaa äidin haaveilu, minä pudistelen päätäni.

 – Olisihan se mukavaa, mutta älä nyt Paulusta painosta, isä sanoo. – Mutta mitä se Paulus itse on mieltä? 

 – No että joo kiva jos ois lapsi. Mutta että nyt? Ei kiitos, pudistan päätäni. – Ja kun teitä kuitenkin kiinnostaa niin ei ole ketään naistakaan sen puoleen.

Äitikin hymyilee nyt.

 – Eikä se meitä haittaa. Kaikki aikanaan, se sanoo. 

Kahvien jälkeen äiti kehottaa etsimään talvivaatteet ullakolta. Sen mukaan lunta saattaa olla kerros maassa minä tahansa aamuna. Kiltisti äitiä totellen vedän kattoluukun auki ja kiipeän tikkaat ullakolle. Painan valokatkaisijaa ja odotan hetken, kun valaisimet välähtävät muutaman kerran ennen kuin jaksavat syttyä kokonaan. Sitten jatkan matkaani kumarassa eteenpäin. Talvivaatteet on säilötty muovilaatikoihin, kuten kaikki muutkin tavarat, joita ei ole haluttu antaa hiirille pesämateriaaleiksi. Kaivelen oman takkini ja muuta tarpeellista vaatetta talven varalle laatikosta, jonka kyljessä lukee suurin kirjaimin “Paulus.” Samalla mietin, miten saan kaiken sen vietyä junassa mukanani. Olisi helpompaa, jos omalla asunnollani olisi tilaa säilyttää kausivaatteita, mutta toimii tämä jotenkuten näinkin. Suljen muovilaatikon kannen tiiviisti ja kerään vaatteet syliini. Katseeni osuu kuitenkin toiseen hieman pienempään muovilaatikkoon. Uteliaisuuteni herää, kun tajuan laatikon sisältävän lapsuusmuistojani, joita tuskin on katseltu viimeiseen kymmeneen vuoteen. Lasken vaatteet vielä hetkeksi sivuun ja vedän hyllyltä laatikon syliini. Istun yhden laatikon päälle ja alan selaamaan pienemmän laatikon sisältöä. Hymyilen, kun katselen ikivanhoja piirustuksia, joihin on jokaiseen kirjoitettu, mitä ne esittävät. Kaiken muun alta löytyy myös painava valokuva-albumi. Nostan senkin käsiini ja selaan muutamia sivuja. Jokaisessa kuvassa olen minä itse, toisinaan kuvaan on päässyt myös äiti tai isä. Välillä istun synttärikakun edessä, välillä seison koulun pihalla kevätjuhlavaatteissa. Uppoudun hetkeksi muistoihini, kun katselen kaikkea sitä, mitä olenkaan kerennyt pienen elämäni aikana tekemään. Toivon, että tuo sama kuvista välittyvä elämänilo pysyisi elämässäni mukana jatkossakin. 

   Albumi on pian selattu loppuun ja olen jo sulkemassa sitä, kun välistä luiskahtaa vielä yksi kuva esiin. Se on työnnetty piiloon toisen kuvan taakse. Kuva on paljon pienempi kuin muut albumin kuvat, mutta kun käännän sen ympäri, näen että siinä on paljon enemmän ihmisiä kuin yhdessäkään muussa kuvassa. Rypistän hiukan otsaani. Pikaisesti laskettuna nuoria ihmisiä on ainakin kymmenen. Ovatko he jotain sukulaisia? Miten kuva on edes päätynyt minun albumiini? Tihrustan pientä kuvaa lähempää, jotta saisin selvää kuvassa olevien kasvoista. Tarkkoja kasvonpiirteitä on kuitenkin mahdotonta nähdä niin sumeasta ja pienestä kuvasta. Kuva on ehkä jonkinlainen perhekuva, ainakin henkilöissä on jotain samaa näköä keskenään. Kaikilla on tummat hiukset ja pyöreät silmät. Mutta keitä nuo kuvan ihmiset ovat ja miksi meillä on heistä kuva? Äidillä ja isällä kummallakaan ei ole sisaruksia. Äidin vanhemmillakaan ei tainnut olla, jos muistan oikein. Entä isän vanhemmilla? Eivät he ainakaan koskaan ole puhuneet sisaruksistaan. Sitä paitsi valokuva on värillinen, joten tuskin kuvassa on isovanhempani tai heidän sisaruksia. Muistaakseni värilliset kuvat yleistyivät Suomen kodeissa vasta lähempänä 1970-lukua. Silloin isovanhempani ovat olleet jo ainakin kolmekymmentä vuotiaita, reilusti vanhempia kuin tuon kuvan henkilöt. Katson kuvaa vielä hiukan tarkemmin. Isältä heistä kukaan ei ainakaan näytä. Sytytän puhelimen taskulampun ja katson vielä lähempää. Ehkä voisi sanoa, että heissä on jotain samaa näköä äitini kanssa. Etenkin naisilla on melko samanlaiset kasvonpiirteet kuin äidillä. Mutta äidillä ei ole sukulaisia.

3. osa