Haudatut valheet #3

Palaan ullakolta valokuva taskussani. Heitän mukana tuomani vaatteet eteiseen odottamaan ja menen itse olohuoneeseen, jossa isä on sytyttämässä takkaa ja äiti täyttämässä sanaristikoita. Istun sohvan nurkkaan katsomaan isän puuhia pyöritellen samalla mielessä sanoja, joilla olisi luontevinta aloittaa.

 – Äiti, oliko sulla siis jotain serkkuja? päädyn sitten kysymään. Äiti nostaa katseensa hieman yllättyneenä, mutta kääntyy sitten kirjoittamaan uuden sanan ruutuihin.

 – Ei. Onhan siitä puhuttu. Kun ei vanhemmilla ole sisaruksia niin ei minullakaan serkkuja, äiti sanoo sitten.

 – Niin. Nyt mä muistankin, sanon, mutta taskussa oleva kuva mietityttää edelleen, nyt entistä enemmän. 

 – Miten niin? äiti haluaa tietää. Tilanne menee vähän vaikeaksi. En usko, että voisin kysyä kuvasta äidiltä. Suvusta puhuminen on jotenkin hankala aihe äidille, joka on aina kaivannut omaa siskoa tai veljeä, mutta ei koskaan saanut sellaista.

 – No ei muuten mitään, mutta kun oli kavereitten kanssa puhetta suvuista niin sitten jäin miettimään, että voiskohan mulla olla kuitenkin pikkuserkkuja, kun mulla ei serkkuja ole, keksin hätävalheen. Se menee läpi. Mutta se menee myös vähän liian lähelle äidin arkaa paikkaa. Näen, kun äiti nielaisee olemattoman palan kurkustaan. Tai ehkä siellä on oikeasti pala.

 – Niin. No ei ole, äiti vastaa hiljaa. Se katselee ristikkoa edelleen, mutta silmiin kohoaa kosteutta. 

 – Anteeksi. En mä tarkottanut, että sä tulisit surulliseksi, sanon aidosti pahoillani. Tuntuu aina pahalta nähdä äidin itkevän.

 – Kyllä mä tiiän, että sä et halua puhua näistä asioista, jatkan. – Eikä meidän tarvi enää puhua tästä.

Äiti niiskaisee ja laskee ristikkolehden sivuun. 

 – Anteeksi Paulus. Se on vain edelleen hankala aihe. Kyllähän sä tiedät, että mä oon aina halunnut sisaruksia ja serkkuja. Ja sitten en saanut kumpiakaan. 

Nyökkään, sillä tiedän sen kyllä. Isäkin tulee sohvalle ja kiertää kätensä äidin hartioille lohduttavasti.

 – Jutellaan Paulus joskus toiste lisää, jos haluat jutella vielä, äiti sanoo vielä, kun kuivaa poskiaan.

 – Ei mulla oo enää muuta, sanon heti. – Tässä oli kaikki. Enkä mä halunnut sua…, jatkan, mutta äiti keskeyttää.

 – Älä musta huolehdi, se sanoo ja saa itsensä koottua hetkessä. – Kaikki on ihan hyvin, äiti lisää ja etsii kynän uudelleen käteensä. Olen helpottunut, että en näyttänyt kuvaa äidille. Voi olla, että äiti olisi murtunut täysin, jos olisi kuullut minun luulleen kuvan henkilöitä äidin sukulaisiksi, peräti serkuiksi. Ehkä kuvan henkilöt ovat joitain äidin edesmenneiden vanhempien serkkuja. Joitain, keillä ei ole merkitystä minun elämääni enää. Silti asia jää hiukan vaivaamaan mielen perukoille. Ei ole muita keneltä voisin kysyä. Äidin vanhemmat ovat kuolleet ja isäkään ei ole koskaan tavannut heitä, jotta tietäisi asioista yhtään enempää kuin minäkään. Muita sukulaisia ei yksinkertaisesti ole. Ehkä kuvan henkilöt jäävät ikuiseksi arvoitukseksi.

Aiheuttamani pieni välikohtaus unohtuu heti samana iltana. Siitä ei puhuta enempää, enkä minä aio kysyä. Kannan valokuvaa kuitenkin koko viikonlopun taskussa ja tilaisuuden tullen tarkastelen sitä aina vain uudelleen. Jotain kuvassa on, mikä vetää minua puoleensa. Ehkä se on kaikki se salaperäisyys, mikä kuvaan liittyy. Ehkä se, että löydän kuvasta joka kerta yhä enemmän yhtäläisyyksiä äitiin. Joka tapauksessa kuvasta tulee minulle jotenkin tärkeä. Vähän liiankin tärkeä. Se tunkee mieleeni joka välissä ja huomaan katsovani äitiäkin eri silmin. Kun puhun äidille, tarkkailen sen kasvoja kuin etsien jotain vihjettä, joka kertoisi sukulaisuudesta äidin ja kuvan henkilöiden välillä. En kuitenkaan näe mitään, mitä en olisi jo aikaisemmin huomannut. Lopulta alan olla täynnä jatkuvaa pähkäilyä ja kuvan tuijottelemista. Isä pelastaa tilanteeni tietämättään lauantaina, kun heittää äidin pyörän avaimen minulle ja käskee mukaansa pyöräilemään. Jätän valokuvan tarkoituksella laukkuuni, piilotan sen varmuuden vuoksi vaatteiden alle. Kun lähden ulos ilman valokuvaa, tuntuu kuin tasku olisi keventynyt muutamalla kilolla. Keveys tuntuu oudolta. Tyhjältä. Karistan ajatukset väkisin pois mielestä ja keskityn kuuntelemaan isän suunnitelmaa reitistä. Se on vaikeampaa kuin voisi kuvitella. 

 – Kuulostaako se hyvältä? Vai onko liian pitkä reitti? isä kysyy.

 – Se on hyvä. Tuskin on liian pitkä, vastaan.

Talutan pyörän autotallista ulos ja säädän satulan sopivalle korkeudelle. Isä on jo noussut pyörän selkään odottamaan. Kun olen valmis, se polkaisee oman pyöränsä matkaan ensimmäisenä. Seuraan sitä ja toivon, että vauhdin aiheuttama viima tyhjentäisi päästäni kaikki ajatukset niistä ihmisistä, jotka hymyilevät kameraan äidin silmillä.

Valokuva saa jäädä laukun pohjalle pyörälenkin jälkeenkin. Pyöräily tekee tehtävänsä, pääni on ihmeen kevyt kotipihaan palatessa. Äiti on lämmittänyt meille saunan ja tyhjentävän pyörälenkin jälkeen saan vielä istua kuuntelemaan tulen rätinää kiukaassa. Rauhoittava ääni ja lempeät löylyt saavat silmäluomet painumaan kiinni. Isä heittää löylyä ja vesi sihisee pitkään kiukaan kivillä. Rentouttava hetki kestää kuitenkin ainoastaan vähän aikaa, sillä isä nostaa esille puheenaiheen, joka tuo valokuvan taas mieleeni.

 – Mitä sä niistä serkuista kyselit aiemmin tänään? Ootko sä kaivannut jotain sukua ympärillesi? se kysyy ja tunnen kuinka se kääntyy katsomaan mua. Tuijottelen kiukaan pesästä hohkavaa oranssia hehkua. 

 – No en erityisemmin. Puhuttiin vaan joskus kavereiden kanssa, kerron saman valheen uudelleen. 

 – Niin. Mä mietin, että onhan ne mummi ja vaari vielä, isä sanoi mietteliäänä. – Että jos sä haluaisit käydä niitä tapaamassa. Voitaisiin käydä vaikka yhdessä joku kerta.

Nyökkään hitaasti. Ehkä voisinkin. En ole koskaan ollut kovin läheinen isän vanhempien kanssa, mutta niinä harvoina kertoina, kun olen mummia ja vaaria nähnyt, he ovat kyllä osoittaneet selvästi välittävänsä minusta. Ehkä olisi minun vuoroni osoittaa, että minäkin välitän heistä. Välitän, vaikka en tunnekaan heitä. Mutta he ovat kuitenkin läheisimmät sukulaiseni äidin ja isän jälkeen. Ainoat oikeastaan.

 – Käydään vaan joskus, sanon sitten. Näen, että isä ilahtuu siitä.

 – Mitä jos mentäisiin jo ensi viikolla? Lauantaina vaikka. Mä voisin ottaa sut lauantaina kyytiin ja jos sulle sopisi, niin tulisin sitten yhdeksi yöksi sun luokse ennen kuin sunnuntaina ajan takaisin tänne, isä suunnittelee jo innoissaan. 

 – Eiköhän se sovi.

Hymyilen itsekin, kun huomaan, että isä on aidosti mielissään. 

 – Voidaan kysyä samalla, jos mummi tietäisi niistä suku asioista. Muistaakseni mun äidillä on tätejä ja enoja niin silloin on mahdollista, että mulla on pikkuserkkuja ja sitä kautta sulla sokeriserkkuja. Onhan ne melko kaukaista sukua, mutta sukua kuitenkin, isä kertoo.

 – Mitä on sokeriserkut? ihmettelen.

 – Sulle ne on niitä minun pikkuserkkujen lapsia. 

 – Aha.

 – Niihinkinhän voi tutustua, jos saadaan nimet selville.

 – No en mä tiedä. En mä nyt niin kovasti sukulaisia tarvitse, toppuuttelen. – Ois vaan kiva kuulla, että onko niitä edes.

 – No kysy sitä sitten mummilta ja vaarilta. Ne varmasti kertoo, jos muistaa, isä vastaa ja heittää lisää löylyä. Kumarrun vähän kuuman höyryn polttaessa kasvojani ja irvistän.

 – Jos selviän elossa sinne asti. Jätä se löylykauha hetkeksi rauhaan, käsken, mutta joudun lopulta pakenemaan uusia löylyjä ja isän hyväntuulista hekotusta pesuhuoneen puolelle.

4. osa