Haudatut valheet #4

Keskittymiskykyni on hukassa pahemmin kuin koskaan. Vaikka kuinka joka aamu sängystä kömpiessäni päätän, että olen tänään tehokas ja opiskelen, olen havahtunut useasti päivän aikana siihen, että minulla ei ole hajuakaan, mistä ympärilläni puhutaan. Istun koulussa muka kuuntelemassa ja oppimassa, mutta ajatukseni eivät pysy opetuksen mukana puolta minuuttiakaan kerrallaan. Kaverit ympärillä keskustelevat vilkkaasti, mutta muistan sen vasta, kun tulee hiljaista ja tajuan jokaisen katsovan minua odottaen vastausta johonkin, mistä minulla ei ole aavistustakaan. Syy siihen olen minä itse. Tein sunnuntai-iltana virheen, kun kaivoin laukun pohjalta sen pienen valokuvan esiin. Ei tarvinnut kuin kerran vilkaista niitä kasvoja ja olin jo taas uponnut pohtimaan kuvan henkilöiden henkilöllisyyttä ja taustoja. Enkä vieläkään ymmärrä miksi kuva vetää minua niin kovasti puoleensa. Se pitää minua otteessaan tiukasti eikä jätä minua rauhaan, vaikka haluaisinkin. Ehkä pitäisi vain repiä kuva palasiksi ja hävittää, mutta en pysty tekemään sitä. Jotenkin tuntuu, että kuvan kuuluu olla minulla. Joona ja Aatos nauraisivat sille ajatukselle, tiedän. Ja nauraisi varmaan Pihlakin, mutta se yrittäisi peittää sen minulta, olisi vähän hienovaraisempi kuin toiset. Siksi olisi jatkossakin hyvä pysyä kuvasta hiljaa.

 – Tuutko Paulus sä?

havahdun taas ajatuksistani, kun kuulen nimeni ja nostan hämmentyneenä katseen Aatokseen. Se kohottaa kulmiaan ja näyttää kyllästyneeltä.

 – Millon sä lopetat tuon haaveilun? Aatos kysyy. – Ei oo energiaa toistaa jokaista lausetta uudelleen sua varten.

 – Sori. Mihin siis te ootte menossa? kysyn ja yritän olla välittämättä pienestä terävästä sävystä Aatoksen äänessä.

 – Futista lauantaina. Mutta et sä varmaan pääse, Aatos hymähtää.

 – Ai… joo en pääsekään. Isä tulee viikonlopuksi, vastaan Aatoksen katsetta vältellen.

 – Onko sulla Paulus kaikki ihan hyvin? Pihla kysyy. Sen katseessa on huolta, kun vilkaisen sitä.

 – Joo on, nyökkään heti. 

 – Sä oot koko ajan niin poissaoleva, Pihla jatkaa otsa rypyssä. – Kerrothan sä, jos on joku vikana? se pyytää.

 – Tietenkin. Mutta ei mulla oo nyt mitään. Vähän koulujutut vaan stressaa tavallista enemmän, kerron.

 – Pihla anna olla, Aatos tuhahtaa taas. – Jos se haluaa olla hiljaa niin olkoot, se sanoo ja nousee pöydästä tyhjien astioidensa kanssa. Olen tainnut olla hyvä ystävä viime aikoina. 

 – Sä voit kertoa millon vaan mulle jos sulla on jotain, Pihla sanoo vielä, mutta vähän vaisusti ja kerää sitten sekin astiansa kasaan. Vilkaisen sitä silmiin ja nyökkään. 

 – Kiitti. Mutta kaikki on oikeasti hyvin. Mentäiskö mekin? kysyn ja nousen jo samalla seisomaan. 

Isä patistaa minut ensimmäisenä lenkille, kun se perjantai-iltana astuu pimeään asuntooni, jossa olen koko illan istunut kirjoittamassa ruotsin esseetä.

 – Pitää saada raitista ilmaa ja liikuntaa, että aivotoiminta vilkastuu, se perustelee, kun valitan, että aika loppuu ja essee on vielä pahasti kesken. Isä saa tahtonsa läpi ja toimii koko lenkin ajan kirittäjänä, minä yritän vain pysyä vauhdissa mukana.

 – On täällä sulla hyvä lenkkipolku, isä kehuu. – Hienoja maisemiakin.

 – Ei täältä takaa näe kun sun selän, vastaan. – Eikö voitas vähän hiljentää? kysyn sitten puuskuttaen.

 – No vähän, isä myöntyy ja hiljentää vauhtia sen verran, että pääsen sen rinnalle. Me juostaan pitkän aikaa puhumatta. Myönnän itselleni, että isä oli taas oikeassa. Raitis ilma tekee aivoille hyvää. 

 – Mihin päin tästä? isä kysyy, kun tullaan risteykseen.

 – Vasemmalle, vastaan ja menen edeltä. Väistän vastaantulevaa kävelijää ja samassa tunnistan sen. Pihla hymyilee ja moikkaa meitä, vastaan sille ja kuulen isänkin tervehtivän, vaikka se ei Pihlaa tunnekaan. 

 – Kuka se oli? se kysyy heti kuulomatkan ulkopuolella. 

 – Pihla. Se on monesti meiän kanssa koulussa, kerron vain. 

 – Jaa? Onko se hyväkin ystävä? 

 – On, vastaan ja vilkaisen isää otsaa rypistäen. – Mutta ei sillein miten sä ajattelet, lisään. Isä virnistää.

 – Mutta eikö sitä voi harkita? se kysyy.

 – Ei. Se menee muutenkin kohta naimisiin, hymähdän. – Tylsä puheenaihe, vaihdetaan. 

Isä hymyilee, se hidastaa vauhdin kävelyksi ja teen samoin.

 – No onko sut kutsuttu niihin häihin? se kysyy sitten. – Kenen kanssa se menee naimisiin?

 – Joonan. Se Aatoksen ja mun kaveri. Muistat varmaan. Ja ei ne kai ole vielä edes tehnyt kutsuja. 

Kummallinen jännitys valtaa koko kehoni, kun seuraan isää hoivakodin käytävillä. Edellisen tapaamisen jälkeen mummin ja vaarin kunto on melko paljon heikentynyt ja tiedän, että on mahdollista ettei kumpikaan heistä edes tunnista minua enää. Huomaan toivovani, että isää ei ainakaan olisi unohdettu. En osaa kuvitellakaan kuinka raskasta on, kun oma vanhempi unohtaa ensin lapsensa nimen ja lopulta kieltäytyy uskomasta, että hänellä edes on lapsi. Toivon, että isälle ei kävisi niin. Ja huoleni onkin tällä kertaa turha, sillä isovanhempieni kasvoille leviää kirkkaat hymyt, kun astumme sisälle huoneeseen.

 – No mutta Markus! vaari hymyilee. – Ja Paulus, onpa mukava nähdä.

Hymyillen kerron olevani samaa mieltä ja suostun molempien halattavaksi, vaikkakaan en tunne olevani ihan niin läheinen kummankaan kanssa. Isä vetää meille tuolit sohvan luokse, mummi ja vaari saavat istua huoneen ainoalle pienelle sohvalle. Kuuntelen sivusta päällimmäiset kuulumisten vaihdot ja vastailen muutamiin kysymyksiin, jotka osoitetaan suoraan minulle. Huomaan muistisairauden vaikutukset sekä mummissa, että vaarissa, vaikka molemmat ovatkin eloisan oloisia. Joudun kymmenen minuutin aikana vastaamaan ainakin kolme kertaa samaan kysymykseen. Siitä isä on jo aiemmin varoittanut ja yritän vastata kysymykseen uudelleen mahdollisimman kärsivällisesti. 

 – Pauluksella oli teille myös yksi kysymys, isä sanoo sitten.

 – Niinkö? No annahan tulla, vaari kehottaa ja kaikkien katseet kääntyy minuun.

 – Mä oon vaan miettinyt vähän, että onko mulla teidän lisäksi sukulaisia, kerron. – Isä ei tiennyt, mutta se arveli, että ehkä te tiedätte, selitän, kun hetkeksi tulee hiljaista. Näperrän sormen kynttä hermostuksissani ja vilkaisen isää epävarmana, kun isovanhempani vaipuvat ajatuksiinsa.

 – Ei haittaa ollenkaan, jos ei tule mieleen, isä sanoo sitten. 

 – En minä muista, vaari pahoittelee. – Se on se… sairaus, se sanoo surullisena ja vaikuttaa jotenkin pieneltä lapselta. Kadun, että kysyin mitään.

 – Ei se haittaa, sanon itsekin. – Se ei oo tärkeä asia, hymyilen vaarille. Mummi istuu edelleen hiljaa, sen otsa on rypyssä. Yhtäkkiä se nostaa mietteliään katseensa isään.

 – Mutta eikös sillä Riinalla ole sukua? se kysyy jotenkin hämillään. Kysymys saa minut melkein säpsähtämään. Riinalla… tarkoittaako mummi äitiä?

 – Ei, isä sanoo heti. – Ei ole. Laitetaanko me nyt meille kahvit tulemaan? Me tuotiin Pauluksen kanssa pullaa, se vaihtaa puheenaihetta. Mummi näyttää hämmentyneeltä.

 – Miten minä sitten… Jotenkin vaan muistan, se mutisee itsekseen. 

 – Ei se mitään. Sekoitat varmaan johonkin toiseen henkilöön. Laitetaanpas ne kahvit, isä päättää. – Kerrohan äiti mistä mä löydän meille astiat. 

 – Sieltä keittiöstä, mummi toteaa hajamielisesti. Isä lähtee ja jään yksin kahden hämmentyneen vanhuksen kanssa.

 – No ehkä minä muistan väärin, anteeksi, mummi toteaa sitten melkein itsekseen.

 – Joo, ei tarvitse olla pahoillaan, vastaan vähän kiusaantuneena siitä, että olen taas aiheuttanut hankalan välikohtauksen. Asia unohtuu kuitenkin nopeasti. Vaarin kasvoille nousee hymy kun se katsoo hetken minua.

 – Muistatkos Paulus, kun sait sen pyörän meiltä syntymäpäivälahjaksi? Se oli aikamoista menoa se, kun sitä opit ajamaan!

 – Joo, naurahdan nyt itsekin hyvin hämmentyneenä. Tunnelma vaihtui liian nopeasti, että olisin pysynyt perässä. Ja jos olin kuvitellut saavani täältä vastauksia, olin ollut väärässä. Olo on kummallinen. En voi tietää onko mummin tai vaarin missään puheissa perää. Molempien ajatukset tuntuvat kulkevan aivan omia teitään, en edes tiedä ymmärtävätkö he kunnolla missä ovat. Enkä voi sille mitään, että tunnen siitä ehkä liiankin suurta kipua.