Haudatut valheet #1

Valitsen pienen neljän hengen ikkunapöydän itselleni ja kahvikupilleni. Se on melkein vakiopaikka ja sieltä kaverit minut monesti löytävät, jos ovat tulossa samaan aikaan syömään tai kahville. Tänään opiskelijoita on kuitenkin paikalla niin paljon, että pelkään vähän jonkun lainaavan tuolit vierestäni toiseen pöytään. Niin ei kuitenkaan ehdi tapahtua, kun huomaan jo tutut kasvot, jotka etsivät katseellaan vapaata paikkaa. Kumpikin hymyilee, kun katse osuu minuun ja vapaaseen pöytään. 

 – Hejsan, Pihla hymyilee, kun pääsee vihdoin kohdalle.

 – No moi. Mulle voi kyllä puhua suomeakin, vastaan, kun Pihla ja Aatos istuvat pöytään. 

 – Kiitos. En mä ois osannutkaan enempää.

 – Mitä sulla oli nyt? Aatos kysyy.

 – Joku luento. Älä kysy mistä, en kuunnellut, vastaan vähän hymyillen.

 – Meinasitko sä joskus valmistuakin? Pihla kysyy esittäen uteliasta. – Meinaan se edellyttää vähän niinkuin sitä, että kuuntelee luennoilla. Tekee ehkä samalla jotain muistiinpanoja ja niin edelleen…

 – Joo Pihla. Mä luulen, että Paulus tietää sen kyllä, Aatos toteaa ja lopettaa keskustelun siihen. Se puheenaihe ei oikein sovi meidän porukalle. Pihla ottaa opinnot meidän mielestä liian vakavasti, kun taas hänen mielestä meidän opiskelutyyli ei sovi ollenkaan yliopistoon. Joka tapauksessa, me kaikki kolme suoritimme ensimmäisen vuoden opinnot aikataulussa ja toinen vuosikin on käynnistynyt ihan kiitettävällä menestyksellä. Uskon, että oma panostukseni opintoihin on ihan riittävä valmistumista ajatellen, vaikka Pihla olisikin eri mieltä. Mutta onhan sillä tietenkin eroa, opiskeleeko ruotsia vai kemiaa. Tuskin osaisin ottaa opintoni yhtä rennosti kuin nyt, jos olisin Pihlan tilalla opiskelemassa atomien rakenteita ja muita asioita, joita ei edes paljaalla silmällä voi nähdä.

 – Onko teillä tänään illalla mitään? Aatos jatkaa keskustelua. Pudistan päätäni samalla, kun pureskelen voileipääni. 

 – Mulla on. Me mennään Joonan kanssa käymään sen vanhemmilla. Miten niin? Pihla kysyy. Joona on Pihlan kihlattu, Aatoksen lapsuudenystävä. Sitä kautta meidän pieni kaveriporukkakin muodostui. Tutustuin Aatokseen lukiossa ja tapasin sittemmin Joonankin, joka opiskeli ammattikoulussa. Kun Pihla ja Joona alkoivat seurustelemaan, meidän porukkaan liittyi myös pari tyttöä. Pihla ja Minea.

 – Mietin, että ois voinut lähteä pelaamaan vaikka jalkapalloa, kun on vielä semmosia kelejä, että ulkokentille pääsee, Aatos vastaa. – Mutta tietenkin sulla ja Joonalla on taas suunnitelmia, se siristää vähän silmiään Pihlalle, joka nauraa.

 – Ei meillä aina oo suunnitelmia. Sä vaan kysyt aina sillon, kun on, se sanoo. – Mutta mä voin kysyä Joonalta, voitaisko siirtää huomiseen se kyläily. Ois ihan kiva tehä porukalla jotain pitkästä aikaa.

 – Joo, kysypä, me kannatetaan Aatoksen kanssa. 

 – Ootteko te edelleen katkeria siitä, että Joona on mun kanssa nykyään enemmän kun teidän? Pihla kysyy sitten hymyillen. 

 – Ollaan, Aatos vastaa samaan aikaan, kun sanon: – Ei kai. 

Me vilkaistaan toisiamme ja nauretaan sitten.

 – Eli ootte, Pihla hymyilee.

 – No ei… Sä oot ihan kiva. Hyvä että Joonalla on sut, Aatos hymyilee.

 – Jep. Ois se voinut huonomminkin valita, totean hymyillen myös. – Mutta ois silti ihan kiva, jos sä kuitenkin välillä antaisin meidänkin olla Joonan kanssa, lisään varovasti. Pihlan potku osuu kipeästi nilkkaani.

 – Kyllä mä annankin. Mutta en mä voi sille mitään, että Joona viihtyy niin hyvin mun seurassa, se virnistää.

 – Just, Aatos hymähtää hymyillen. – Tommosia ne rakastuneet aina on. Parempi pysyä sinkkuna, se sanoo ja myötäilen sitä, vaikka tiedän, että todellisuudessa kumpikaan meistä ei ole sitä mieltä. Olisi inhottavaa viettää koko loppuelämänsä yksin.

Koulupäivän jälkeen lähden suorinta tietä asunnolleni. Se on pieni kerrostalo yksiö keskustan laidalla, melko lähellä yliopistoa. Muutin siihen asuntoon hieman yli vuosi sitten, mutta se ei vieläkään tunnu kovin kodilta. Olen miettinyt usein, johtuuko se olemattomista sisustustaidoistani, vai siitä että asun siellä yksin. Joka tapauksessa se on tämänhetkinen kotini, tuntui miltä tuntui. Astun sisälle kerrostalon rappuun ja kiipeän pari kerrosta ylemmäksi. Ovi aukeaa naksahtaen, kun käännän avainta lukossa, ja sulkeutuu naristen perässäni. Heitän takin naulakkoon ja potkin kengät seinän varteen. Peili kertoo vaaleiden kiharoiden sojottavan jokaiseen ilmansuuntaan ja haron hiuksiani hetken peilin edessä. Sitten jatkan matkaani keittiöön, joka on samalla osa olohuonettani sekä makuuhuoneeni. Koko asunto on suunnilleen samankokoinen kuin oma huoneeni lapsuudenkodissani. Ehkä sekin on yksi selittävä syy sille, miksi asunto ei oikein tunnu kodilta. Toisinaan mietin, auttaisiko asiaan kämppäkaveri, mutta olen kuitenkin perheen ainoana lapsena tottunut yksinoloon. Kämppäkaveri on siis saanut jäädä vain ajatuksen tasolle. En tiedä osaisinko edes asua jonkun toisen kanssa. Olen aina asunut kolmestaan äidin ja isän kanssa omakotitalossa ja siksi tottunut saamaan omaa tilaa, aina kun sitä tarvitsen. En ehkä pystyisi luopumaan siitä ihan hetkessä.

Kello kuudelta jätän taas asuntoni taakseni ja kävelen jalkapallokentälle. Ainoastaan Aatos on vasta paikalla pomputtelemassa palloa.

 – Moi! Näkykö muita? se kysyy ja jättää pomputtelun kesken, kun pääsen kohdalle.

 – Ei, totean vain ja heitän takin ja juomapullon samaan läjään Aatoksen takin kanssa.

 – Joona ja Pihla on varmaan poikennut johonkin kirpparille, kun Pihla on huomannut näyteikkunassa jotain ihanaa häitä varten, Aatos virnistää. Hymyilen myös vähän.

 – Voishan se olla ihan hauskaa, jos tietäis että omat häät on edessä, totean kuitenkin. Aatos vilkaisee minua ja huomaa, että olen tosissani.

 – Voishan se, sekin myöntää. – Mutta on kai siinä oma stressinsäkin. Vaikka isompi stressi varmaan meillä on, jos ei aleta löytämään puolisoa kohta puoliin, se virnistää sitten.

 – No? Miks sitä pitäis stressata? Vai onko sulla kiire? vastaan virneeseen. 

 – Ei mulla kiire… Tai välillä vähän, kun porukka ympärillä vaan pariutuu, Aatos hymähtää. – Mutta ei nyt sillein. Kiva ettei just nyt tartte huolehtia kun itsestään.

 – No joo. Ei oo kahlittuna mihinkään. Niinkun Joona.

Me nauretaan molemmat.

 – Ei se Joonaa taida haitata. Se on ihan mielellään kahlittuna Pihlaan, arvelen sitten ja nappaan pallon Aatokselta. Se on saman tien mukana pelissä, kun lähden pallon kanssa karkuun. Muutkin valuvat pikkuhiljaa paikalle ja liittyvät peliin, jossa kukaan ei ole kenenkään kanssa samalla puolella. 

 – Joko jaetaan joukkueet? meidän liikuntapedagogiikan opiskelija Aatos huikkaa lopulta ja alkaa saman tien tuumasta toimeen. Aluksi täytyy pelata kolme vastaan kaksi, mutta Aatos on saanut houkuteltua paikalle myös innokkaita opiskelukavereitaan ja joukkueet saavat täydennystä. Iltamyöhään kestävät pelit kavereiden kanssa on parasta, mitä tiedän. Lajilla ei ole niin väliä, seura ratkaisee.

Apua kun oon niin innoissani tästä uuden tarinan juonesta, mutta en ollenkaan tiiä riittääkö mun kirjotustaidot tähän :D Mutta kovasti toivon, että riittää ja että tekin tykkäisitte tästä. Huono homma vaan, että ens viikolla alkaa koeviikko... Pitäis ehkä osata keskittyä johonkin muuhunkin, kun tähän tarinaan nyt :)

2. osa