Milloin on lupa luovuttaa? #1

Askel askeleelta lähestyin koulua pitkän kesäloman jälkeen. Tänä vuonna kouluun palaaminen tuntui erityisen hankalalta, sillä edellisenä keväänä olin jättänyt hyvästit edelliselle koululleni ja ystävilleni siellä. Äiti oli saanut vihdoin töitä, mutta sen seurauksena olimme joutuneet vaihtamaan kaupunkia. Muutto oli kestänyt lähes koko kesän eikä uusi kotimme ollut vieläkään täysin järjestyksessä. Oma huoneeni oli onneksi jo lähes valmis, eikä minun tarvitsisi järjestää sitä samaan aikaan, kun opettelisin elämään uutta arkeani uudessa koulussa. Koulussa, josta en tuntenut ketään. Ajatus sai sydämeni taas tykyttämään hermostuneena, olin jännittänyt tätä päivää jo viikkoja. Rauhoittelin sydäntäni hengittämällä muutaman kerran syvään samalla, kun jatkoin matkaani kohti tuntematonta. Käännyin seuraavan talon kulmalta vasemmalle ja olin törmätä koiranulkoiluttajaan, joka seisoskeli seinän vieressä. Mies säpsähti ja väisti nopeasti sivuun.

 -Anteeksi, sanoin itsekin säikähtäen ja jatkoin matkaani ennen kuin mies kerkeäisi nähdä kasvoni. Pelkäsin aina, että jäisin tuntemattomien mieleen ja he muistaisivat myöhemmin kuka olin ja mitä olin taas mokaillut. Tällä kertaa en kuitenkaan kerennyt jäädä kovin pitkäksi aikaa murehtimaan tapahtunutta, kun seuraavan mutkan takaa rupesi pilkottamaan koulurakennusta, jonka kuvia olin jo netistä katsellut. Punainen tiilirakennus, ihan tavallinen vanha koulu, oli rakennettu mäen päälle ja tie sinne oli pelkkää ylämäkeä. Sekin vielä, olisin luultavasti hiestä märkä, kun pääsisin perille. Olettamukseni ei osoittautunut vääräksi. Kun pääsin koulun portista sisään, kämmeneni olivat kosteat ja T-paita tuntui nihkeältä ihoa vasten. Lisäksi minusta tuntui, että huohotin kuin maratonin juosseena. Ehkä jännityksellä oli osansa siihen, en voinut olla ihan niin huonokuntoinen. Jäin katselemaan hetkeksi pihan reunalta muita yläastelaisia. Oli pitkiä ja lyhyitä, tyttöjä ja poikia. Ihan tavallisia koululaisia, samanlaisia kuin edellisessäkin koulussani. Sillä erolla vain, että ketään niistä en ollut koskaan nähnyt. Ja silläkin erolla, että lähes kaikilla oli muodikkaat ja uudet vaatteet ja kengät. Meidän koulussa pukeutuminen ei ollut ollut ihan niin tarkkaa kuin täällä. Kun tarkemmin aloin katsomaan, en nähnyt yhdelläkään edes verkkareita tai vähän jo kulahtaneita lenkkareita. Ei, jokaisella oli päällään farkut ja siistit kengät, ei kuratahroja, ei edes auenneita kengännauhoja. Nielaisin hermostuneena ja vilkaisin omia housujani ja kenkiä. Farkut minullakin oli ja puhtaat kengät, mutta molemmat olivat jo parhaat päivänsä nähneet. Ja vaikka ne olisivatkin uudet, ne eivät todellakaan olisi ajanmukaiset. Yhtäkkiä tunsin itseni ryysyläiseksi vaatteissa, joita olin koko kesän pitänyt päälläni hyvillä mielin ja olinpa minä tänäkin aamuna todennut ne peilin edessä hyvin kelpaaviksi. Ja ne olivatkin, tai olisivat edellisessä koulussa olleet. Mutta ei täällä, ei todellakaan täällä! Mieleni teki kääntyä takaisin siihen suuntaan, mistä olin tullutkin, mutta tiesin, ettei se olisi ratkaisu mihinkään. Ainoa suunta oli eteenpäin ja sisään noista suurista lasiovista, joista muutkin kulkivat kohti alkavaa lukuvuotta.

Löysin hetken harhailtuani oikean luokan eteen käytävälle. Oloni vaatteissa oli edelleen epämukava ja tunsin jokaisen ohimenevän katseen niskassani, mutta yritin olla välittämättä. Sen sijaan ajatukseni harhaili kasvoihini, joiden tiesin jo nyt punoittavan. Vihasin poskiani, jotka lehahtivat punaisiksi saman tien, jos jännitin. Ei tästä tule mitään, ei yhtään mitään hyvää. Rupesin selaamaan hermostuksissani puhelintani, vaikka siellä ei mitään katsottavaa ollutkaan. Ainakin sain siirtää katseeni johonkin, eikä tarvinnut koko ajan miettiä mihin katsoisin. Tuijottelin puhelimen kelloa viisi minuuttia odottaen, että se näyttäisi tasan yhdeksää. Kun sitten lopulta opettajani, jonka olin jo aikaisemmin tavannut, saapui paikalle, olin yhtä aikaa helpottunut ja kauhuissani. 

 -Huomenta, Tuomas toivotteli hymyillen tullessaan avaimen kanssa kohti luokan ovea. Sen katse osui muhun. -Huomenta Elena. Ja tervetuloa, se sanoi mulle. Mumisin vastauksen ja väistin vähän. Kaikki katsoivat mua, aivan jokaikinen. Onneksi oven avauduttua oppilaat kuitenkin lähtivät tunkemaan kohti luokkaa ja muhun ei kiinnitetty huomiota sen enempää.

 -Ota Elena mikä tahansa paikka, meillä ei ole istumajärjestystä, Tuomas hymyili mulle vielä. Nyökkäsin ja valitsin paikan seinän vierestä luokan keskivaiheilta. Jos olisin kerennyt, olisin istunut takariviin, pois muiden katseiden alta. Tuolit kolisi hetken aikaa, sitten jäljelle jäi puheensorina, joka sekin katkesi, kun Tuomas taputti käsiään saadakseen oppilaiden huomion.

 -Noniin, tervetuloa takaisin koulunpenkille. Toivottavasti kesäloma oli mukava ja rentouttava. Aloitetaan tämä lukukausi nyt kuulumisten vaihdolla. Muutaman minuutin saatte jutella kesästä. Ja hei Elena on tullut meidän luokalle, ottakaapa siitä Sara ja Nea ja kumppanit Elena mukaan juttelemaan, kun istutte siinä lähekkäin, Tuomas kehotti. Mä vilkaisin pikaisesti ympärilleni ja näin pari nyökkäystä kahden tytön suunnalta, kumpikaan ei katsonut mua. Puheensorina alkoi taas luokassa ja mä käännyin varovasti mun vieressä istuvia tyttöjä kohti. Mun edessä oleva kääntyi ensimmäisenä katsomaan mua. 

 -Sä oot siis Elena? se kysyi, ilmeestä oli hankala tulkita mitään, se oli tasainen.

 -Joo. Ketä te ootte? kysyin ja yritin esittää rohkeaa.

 -Mä oon Nea, mun vieressä istuva kertoi.

 -Sara.

 -Alisa, edessä istuva lopetti kierroksen. 

 -No… mitäs te teitte kesällä? Nea kysyi kynsiään tutkien.

 -Mulla oli tyyliin paras kesä ikinä! Sara rupesi heti kertomaan innoissaan. -Me oltiin perheen kanssa Espanjassa kuus viikkoa. Oli ihan super ihanaa. Ja niin lämmin, me mennään jouluna uudelleen. 

 -Kuulostaa kyllä niin ihanalle. Me oltiin kans ulkomailla, Kreikassa, toivottavasti pääsis sinne vielä, Alisa hymyili. -Mitä te Nea ja Elena?

 -Me oltiin vaan Suomessa, mutta iskä anto lohdutukseksi kausilipun Särkänniemeen niin olin varmaan kaks kertaa viikossa siellä, Nea naurahti. Katseet kääntyi muhun.

 -No mulla oli aika paljon hommaa tossa muuttamisessa, mutta kävin mä mökillä aika paljon, kerroin nopeasti ja tunsin kuinka puna kohosi taas poskille. Ei taas, en mä kestä! Ja miksi piti se mökkikin mainita. Muut nyökkäsi pienet hymyt kasvoilla.

 -Joo, kyllähän siinä varmaan hommaa on, Alisa totesi sitten kun muut ei sanonut mitään, Mä nyökkäsin pienesti ja katselin sormiani. Niistäkin olin kynnet pureskellut, siirsin kädet piiloon syliini. Tytöt hymyili edelleen enkä ihan ottanut selvää, oliko hymyt kohteliaita vai oliko niissä jotain negatiivistakin.

 -Mökki ois kyllä aika ihana. Tiiättekö jostain Helsingin kupeesta. Tai vaikka meren rannasta! Sara rupesi haaveilemaan. -Missä se teiän mökki on? se kysyi sitten.

 -Se on Jämsässä, totesin, vaikka sitä en olisi halunnut paljastaa.

 -Aa, tytöt naurahti. -No sinne en kyllä suostuis menemään, Nea hymyili ja nyt tiesin katsomattakin, että hymy oli vino. Pidin punaiset kasvoni pöytään luotuina. Tytöt jatkoi jutteluaan, mä en edes yrittänyt osallistua siihen. Ehkä tässä koulussa on kuitenkin muunkinlaisia ihmisiä. Satuin vaan istumaan väärien ihmisten lähelle, ajattelin muka toiveikkaana, vaikka todellisuudessa olin jo valmis luovuttamaan. Mä en ollut koskaan ollut vahva. Jos eteen tuli vastoinkäyminen, en ruvennut taistelemaan vastaan. Mä hyväksyin ja väistyin. Luovutin.

Seuraava osa