Ajatuksia auringonlaskussa

Keskittymiskykyni on hukassa pahemmin kuin koskaan. Vaikka kuinka joka aamu sängystä kömpiessäni päätän, että olen tänään tehokas ja opiskelen, olen havahtunut useasti päivän aikana siihen, että minulla ei ole hajuakaan, mistä ympärilläni puhutaan. Istun koulussa muka kuuntelemassa ja oppimassa, mutta ajatukseni eivät pysy opetuksen mukana puolta minuuttiakaan kerrallaan. Kaverit ympärillä keskustelevat vilkkaasti, mutta muistan sen vasta, kun tulee hiljaista ja tajuan jokaisen katsovan minua odottaen vastausta johonkin, mistä minulla ei ole aavistustakaan. Syy siihen olen minä itse. Tein sunnuntai-iltana virheen, kun kaivoin laukun pohjalta sen pienen valokuvan esiin. Ei tarvinnut kuin kerran vilkaista niitä kasvoja ja olin jo taas uponnut pohtimaan kuvan henkilöiden henkilöllisyyttä ja taustoja. Enkä vieläkään ymmärrä miksi kuva vetää minua niin kovasti puoleensa. Se pitää minua otteessaan tiukasti eikä jätä minua rauhaan, vaikka haluaisinkin. Ehkä pitäisi vain repiä kuva palasiksi j...

Palaan ullakolta valokuva taskussani. Heitän mukana tuomani vaatteet eteiseen odottamaan ja menen itse olohuoneeseen, jossa isä on sytyttämässä takkaa ja äiti täyttämässä sanaristikoita. Istun sohvan nurkkaan katsomaan isän puuhia pyöritellen samalla mielessä sanoja, joilla olisi luontevinta aloittaa.  – Äiti, oliko sulla siis jotain serkkuja? päädyn sitten kysymään. Äiti nostaa katseensa hieman yllättyneenä, mutta kääntyy sitten kirjoittamaan uuden sanan ruutuihin.  – Ei. Onhan siitä puhuttu. Kun ei vanhemmilla ole sisaruksia niin ei minullakaan serkkuja, äiti sanoo sitten.  – Niin. Nyt mä muistankin, sanon, mutta taskussa oleva kuva mietityttää edelleen, nyt entistä enemmän.   – Miten niin? äiti haluaa tietää. Tilanne menee vähän vaikeaksi. En usko, että voisin kysyä kuvasta äidiltä. Suvusta puhuminen on jotenkin hankala aihe äidille, joka on aina kaivannut omaa siskoa tai veljeä, mutta ei koskaan saanut sellaista.  – No ei muuten mitään, mutta kun oli ...

(kuva: Amanda) On tyyni ilta ei tuulenvirettäkään hämärä hiipii selän takaa antaa pienen hetken väreille jotka järvi maalaa pintaansa Istun hiljaa ja katselen Kivitasku kerää matkatavaransa naksuttaa hyvästinsä muille ennen kuin aloittaa syysmuuttonsa hieman myöhässä aikataulusta Istun hiljaa ja kuuntelen Kylmyys tulee hämärän myötä ei ole ketään vieressä jonka lämpöön painautua ei kukaan silitä hiuksia ja lohduta Istun hiljaa ja kaipaan Taskuissa kiviä vain toinen voi keventää ei yksin jaksa kantaa kuormaa ehkä joskus joku näkee syvemmälle ottaa puolet ja lämmittää Istun hiljaa ja toivon Kivitasku on ehkä mun uus lemppari lintu :D Jotenkin samaistun niihin. Ne pesii pieniin vaatimattomiin koloihin, muuttaa öisin ja tuo nimikin on niin osuva, kivitasku! Mun oma taskut on aina täynnä kiviä (siis ihan oikeasti, ei pelkästään vertauskuvallisesti :D). Ja jos ette tiiä miltä kivitasku kuulostaa niin kuunnelkaa vaikka Luontoportista. Jotenkin hupsu lintu :)

Joona kävelee vastaan, kun olen palaamassa koulusta asunnolle. Se nostaa kättään jo kaukaa ja pysähtyy kohdalle.  – Minne matka? se kysyy.  – Kämpälle. Itsenäistä opiskelua enää tänään jäljellä, vastaan. – Minne sä oot menossa? Eikö sulla oo töitä? ihmettelen.  – On. Mutta Aatos pyysi niiden kanssa kahville. Käytän mun kahvitauon nyt, Joona hymyilee. – Et haluaisi vielä lähteä takaisin ja tulla mukaan?   – No en ehkä enää jaksa lähteä, naurahdan. – Lyhyempi matka kämpälle kun koululle.  – Mm. Mitä sä teet viikonloppuna? Aatos sanoi varanneensa jonkun salin, että vois pistää lentopallopelit pystyyn, Joona kertoo.  – Joo niin se sanoi. Mutta mä en pääse nyt. Pitää käydä katsomassa äitiä ja iskää välillä, hymyilen.   – Aa. No höh. Pitää alkaa etsimään lisää pelaajia sitten jostain. Mineakaan ei kuulemma oo tulossa, Joona pettyy. – Mutta pitäähän sitä tietenkin vanhempiakin joskus nähdä, se hymyilee kuitenkin. – Mitä niille kuuluu? Sun vanhemmill...

Valitsen pienen neljän hengen ikkunapöydän itselleni ja kahvikupilleni. Se on melkein vakiopaikka ja sieltä kaverit minut monesti löytävät, jos ovat tulossa samaan aikaan syömään tai kahville. Tänään opiskelijoita on kuitenkin paikalla niin paljon, että pelkään vähän jonkun lainaavan tuolit vierestäni toiseen pöytään. Niin ei kuitenkaan ehdi tapahtua, kun huomaan jo tutut kasvot, jotka etsivät katseellaan vapaata paikkaa. Kumpikin hymyilee, kun katse osuu minuun ja vapaaseen pöytään.   – Hejsan, Pihla hymyilee, kun pääsee vihdoin kohdalle.  – No moi. Mulle voi kyllä puhua suomeakin, vastaan, kun Pihla ja Aatos istuvat pöytään.   – Kiitos. En mä ois osannutkaan enempää.  – Mitä sulla oli nyt? Aatos kysyy.  – Joku luento. Älä kysy mistä, en kuunnellut, vastaan vähän hymyillen.  – Meinasitko sä joskus valmistuakin? Pihla kysyy esittäen uteliasta. – Meinaan se edellyttää vähän niinkuin sitä, että kuuntelee luennoilla. Tekee ehkä samalla jotain muistii...

Sukkapuikkojen kilahtelu kuulostaa jotenkin surulliselta muuten hiljaisessa asunnossa. Neulon yhden silmukan oikein, toisen nurin. Valutan neuleeseeni ajatuksiani, sidon ne langalla kiinni hihan resoriin. Saan rivin valmiiksi ja käännän työtäni. Toivon, että voisin samalla kääntää elämänikin suuntaa hiukan. En tiedä, kuinka mones kerta se on, kun istun jälleen iltaa yksinäni. Muut ikäiseni ovat luultavasti ystäviensä luona kylässä tai viettämässä aikaa kaupungilla. Suurin osa on valmistunut ammattiin aikoja sitten, he ovat palkkatöissä. Kaikki ovat löytäneet rinnalleen toisen ihmisen, osa on jo naimisissa. Joillakin ikäisilläni on jo lapsi tai kaksi. Minä sen sijaan kyhjötän pienessä kerrostaloyksiössäni vanhanaikaisen harrastukseni kanssa. Neulon sukkaa, sitten paitaa. Neuleeni edistyvät, mutta muuten elämäni on jämähtänyt paikoilleen. Ei ole ketään, kuka tulisi työntämään minua eteenpäin. Ei ole mitään, mikä saisi minut ottamaan askelia kohti jotain uutta. Valmiiden sukkien ja lapast...